Olen täällä blogissa aiemminkin pohtinut Warren Spectorin uraa pelisuunnittelijana, ja sen taustalla piileviä oletuksia tietokonepeleistä ja niiden tavoitteista. Spector tunnetaan ennen kaikkea “immersive simeistä”, eli Ultima Underworldin, System Shockin, Deux Ex:n ja niiden sielunkumppaneiden kaltaisista FPS-peleistä, joissa pelaaja voi vapaasti valita lähestymistapansa. Spectorin ura on huikea ja sen varrelle mahtuu työskentelyä niin Steve Jackson Gamesissa, TSR:llä, Richard Garriottin Originilla, Looking Glass Studiosissa, Ion Stormissa kuin Disneylläkin. En pystyisi keksimään vaikuttavampaa CV:tä vaikka yrittäisinkin.
Nyt Spector pohtii ansiokkaasti 40-vuotista uraansa pelisuunnittelijana pitkässä blogikirjoituksessaan. Matkan varrelle mahtuu useita oivalluksia tietokonepelien luonteesta ja mielenkiintoisia kohtaamisia pelisuunnittelijalegendojen kanssa. Legenda myöntää itsekin että hänen uransa on eräänlaista immersive sim -ideaalin (tai peräti harhan) jahtaamista Moby Dickin hengessä. Koska idea tietokonepelistä, jossa pelaaja voi vapaasti valita lähestymistapansa ongelmiin on niin kiehtova, tuottaa jo idean seuraaminen mielenkiintoisia tuloksia, vaikkeivat tietokonepelit välttämättä visioon täysin taivukaan.
Spectorin lähestymistapa on oivallinen, mutta silti tuntuu että immersive simien ideaalipelimaailma ei lopulta ole edes mahdollista saavuttaa, tai että sen saavuttaminen vaatii ihan kauheasti työtä suhteessa tuloksiin. Spector itsekin myöntää että koko idean alku on pöytäroolipeleissä, joissa immersive simin kaltaiseen tilanteeseen on suhteellisen helppo päästä, sillä tietokoneesta poiketen pelinjohtaja voi aina sopeutua pelaajien tekemisiin. Spectorin tarina pelisuunnittelijana onkin eräänlaista jatkuvaa pöytäroolipelien ideaalimaailmaan pyrkimistä tietokoneiden puutteellisilla työkaluilla. Miksei vain pelata roolipelejä?