Dungeons & Dragons -pelien vahvuus on se, että ne pohjaavat miniatyyritaistelusääntöihin, joten siirtymä sosiaalisen roolipelin, taktisen taistelun ja massataistelusääntöjen välillä on periaatteessa mahdollista ja saumatonta. Varhaisten D&D-kampanjoiden oletuksena olikin, että hahmot yhdeksännellä tasolla vetäytyvät hallinnoimaan omia läänityksiään ja pelin fokus muuttuu osittain yksilötasolta massataisteluksi. Olen kirjoitellut aiheesta blogiin aikaisemmin, mutta mitä sitten kun ongelmasta tulee käsinkosketeltavampi? Miten siirtymä roolipelistä massataisteluun käytännössä hoidetaan?
Avalon-kampanjamme on rakennettu alhaalta ylös sillä tavalla, että tiedän omista taulukoistani, listoistani ja “Gazetteereistäni” paitsi eri ruhtinaiden ja sukujen edustajien nimet, myös kuinka suuret sotajoukot näillä on käytössään. Näin kampanjan tapahtumat voivat dynaamisesti edetä sillä tavalla, ettei minun tarvitse pelinjohtajana ruveta keksimään mitään erillisiä tarinallisia jännitteitä eri sukujen välille, vaan ne syntyvät ikään kuin itsestään. Kampanjan taustalla on suuria tarinallisia muutoksia, mutta sodat ja diplomatia kehittyvät sitä mukaa millaisissa väleissä ruhtinaat ovat pelaajahahmojen kanssa ja minkälaisia armeijoita ne voivat tuoda taisteluun.
Kampanjassa on toistaiseksi nähty kaksi suurempaa massataistelua, useita pienempiä kähinöitä ja paljon liittolaisten ja palkkasotureiden kanssa käytyä neuvonpitoa ja joukkojen nostattamista. Tämä tarina sodista, liittolaisuuksista ja konfliktista kulkee ikään kuin muun roolipeliseikkailemisen taustalla, niin että sodan ja taistelun uhka värittää kampanjakokonaisuutta muutenkin. Itse olen ollut tästä puolesta hyvinkin kiinnostunut, mutta pelaajat eivät niinkään, sillä he tuntuvat nauttivan enemmän luolastojen koluamisesta kuin ruhtinaiden kanssa juttelusta ja armeijoiden siirtelystä.
Lopulta totesimme ettei Avalon-kampanjan fokus tule olemaan suurten joukkoyksiköiden siirtelyssä ja hallinnoimisessa, vaan seikkailijoiden edesottamuksista taisteluiden tiimellyksessä. Tällaisessa tilanteessa lienee paras ratkaistu yhdistää massataisteluita jonkinlaisiin tarinallisiin koukkuihin; taistelu tapahtuu ikään kuin taustalla ja kerronnan fokus on pelaajahahmoissa. Pelaajahahmojen ratkaisut vaikuttavat taistelun kulkuun, mutta useimmiten pelaajat yrittävät saavuttaa jotakin tiettyä taistelun aikana, esim. salamurhata vihollisen johtajan, eivätkä itse johtaa armeijoitaan vihollisen kimppuun.