Olen pohjimmiltani aikamoinen sotapelinörtti, joka aika ajoin innostuu milloin mistäkin strategiapelistä. Niiden tavassa mallintaa paitsi konflikteja, myös maantietoa ja joukko-osastojen liikkumista, on minunlaiselleni näprääjälle jotakin hyvin kiehtovaa. Ei siis ihme että olen pelaillut strategiapelejä jo lähemmäs 30 vuotta, joskin nykyisin yhä enemmän tietokoneella.
Kasvotusten pelatuissa strategiapeleissä viehättää erityisesti niiden selkeä kilpailuasetelma pelaajien välillä, ja tietokoneella ennen kaikkea tietokoneen voittaminen. Verinen kilpailu ei aina ole se kaikkein hedelmällisin lähestymistapa peleihin, mutta strategiapeleissä se toimii. En tiedä johtuuko se siitä, että strategiapelit sijoittuvat oikeisiin hyvin dokumentoituihin konfilkteihin, joista pelien tekijöiden on ollut helppo poimia ne strategisesti kaikkein mielenkiintoisimmat mallinnettaviksi. Siksi strategiapelit pysyvät assymmetrisestä luonteestaan huolimatta tasaisina ja kiinnostavina.
Toinen maailmansota on sodittu heksakartoilla jo sadoissa eri peleissä, sekä laudalla että tietokoneella. Vaikka strategiapelejä on tehty vaikka minkälaisista konflikteista, scifiä ja fantasiaa unohtamatta, on toinen maailmansota kuitenkin se sotilaallisesti kiinnostavin konflikti, josta tehtyjä pelejä on pelattu vähintäänkin 1950-luvulta tähän päivään asti. Toista maailmansotaa käsittelevien “klassisten” strategiapelien pelimäisestä ja hyvin etäännytetystä lähestymistavasta kertoo se, ettei niissä edes yritetä simuloida sodan kokonaiskuvaa kansanmurhineen ja keskitysleireineen, vaan pikemminkin abstrahoida taistelut shakkimaiseksi viihteeksi.
Tähän jatkumoon osuu viimeisin tietokonepelifiksini, eli toista maailmansotaa tietokoneen ruudulla mallintava Strategic Command -sarjan uusin peli, jota on tullut pelattua viime aikoina todella paljon. Peli on parhaimpia (ja pelillisimpiä) esityksiä toisesta maailmansodasta koskaan. Mittakaava uudessa Strategic Command WWII: War in Europessa on aavistuksen tarkempi kuin kymmenkunta vuotta sitten pelaamassani Strategic Command 2: Blitzkriegissä, joka tarkoittaa tietysti myös pidempää peliaikaa. Edellisen aika vaatimattomasta ruudukkokartasta poiketen uudessa versiossa on myös todella hienot heksapohjaiset kartat Europpasta, Pohjois-Afrikasta, Pohjois-Amerikan itärannikosta ja Lähi-Idästä.
Uuden Strategic Commandin taistelumekaniikka on samanlainen kuin aikaisemmassa versiossa, joka tarkoittaa että armeijakunta-tason joukkoja siirrellään samalla tavalla kuin klassisissa 90-luvun peleissä Panzer Generalissa ja Fantasy Generalissa. General-sarjan peleistä poiketen mittakaava kuitenkin kattaa koko konfliktin yksittäisten taisteluiden sijaan. Lisäksi luvassa on teknologian kehittämistä, joukkojen rakentelua ja diplomatiaa. Periaatteessa peli kattaa samat asiat kuin Paradoxin Hearts of Iron -pelisarja, mutta sen tuskallisen yksityiskohtaisen simulaation sijaan Strategic Command on uusimmassakin versiossaan ennen kaikkea kiinnostavia valintoja sisältävä peli, jota on koko ajan mielenkiintoista pelata.
Pelimekaniikaltaan Panzer Generalin ja Strategic Commandin tapaiset pelit perustuvat joukkojen optimaaliseen siirtelyyn, vähän Rush Hour (“Ruuhkapeli”) -pelin tyyppisenä loogisena pulmana. Se on minulle enemmän kuin mieluisaa, sillä pidän sekä Rush Hourin logiikkapulmasta, että toisen maailmansodan mallintamisesta. Lopputulema on, että Strategic Commandin pelillinen haaste on saada oikeat joukot oikeaan kohtaan oikeaan aikaan, eli keskittää voimaa rintaman oikeaan osaan mahdollisimman paljon ja sitten vielä hyödyntää mahdollista läpimurtoa. Kyseessä on siis aika korkean tason abstraktia sotatapahtumien mallintamista, vähän niinkuin Dungeons & Dragonsin taistelu on korkean abstraktiotason käsittely fantastisesta mêléestä.
Uusimman Strategic Commandin AI on aika hyvä, sopivan aggressiivinen ja aloitteellinen, joskin se välillä sortuu juuri joukkojen sijoittelussa vähän hölmöihin lapsuksiin, jättäen lentokoneita ja HQ:ta tulilinjalle ihan suotta. Siitä huolimatta tuntui että AI:n voittaminen vaati ihan kunnon keskittymistä, ja sen tekemiin yllätyksiin sopeutumista. AI osaa vaikkapa tehdä ihan kunnollisen maihinnousun Ranskaan liittoutuneilla, jopa jo vuonna 1943, jos sodan kokonaistilanne sitä vaatii, tai vetäytyä fiksusti neuvostojoukoilla yhä parempiin puolustusasemiin ja sitten iskeä sopivan hetken tullen.
Jos jotakin pitäisi toivoa, näkisin mielelläni Strategic Commandissa hitusen yksityiskohtaisemman diplomatia- ja teknologiapuun. Teknologian osalta oppia voisi ihan hyvin ottaa Hearts of Ironeista, joissa asia on toteutettu todella mallikkaasti. Diplomatin osalta voisi riittää että peli kertoisi hieman tarkemmin minkälaisia onnistumismahdollisuuksia kulloisessakin diplomatiatilanteessa on. Näistä muutamasta pienestä puutteesta huolimatta kyseessä on loistava peli, joka hyvien pelien tapaan tuppaa olemaan aikamoinen aikasieppo. En ole vielä ehtinyt kokeilemaan kaksinpeliä, jolloin pelistä voisi jopa nauttia tavallisen ihmisen viikkorytmiin sopivina annoksina.