Huomaan seuraavani netistä nykyisin yhä enemmän miniatyyripelaamiseen liittyviä juttuja: armeijoiden maalamista, pienten figukauppojen tarjontaa, maaston rakentamista ja taisteluraportteja. En ole koskaan ollut mikään miniatyyraktiivi, joskin teininä tuli pelailtua Warhammer Fantasy Battlea (3rd ed.) ja GDW:n toisen maailmansodan figupeliä Command Decessionia puoliaktiivisesti muutama vuosi. Siinä samalla tuli maalattua vähän armeijoitakin, sekä rakenneltua maastoja, puita ja rakennuksia. Sen jälkeen en ole lainkaan pelannut, mitä nyt välillä seurannut vierestä tai puuhastellut figumaalauksen parissa.
Warhammer Fantasy Battlessa kiinnosti erityisesti armeijoiden valitseminen, rakentaminen ja jossain määrin maalailukin. Pelailin vuosien mittaan lähinnä hyviksillä ja pidin erityisesti kääpiöyksiköiden kestävyydestä örkkien rynnäkön alla. Kolmoslaitoksen sääntökirja oli hämmästyttävän kattava ja täynnä upeaa taidetta. Muistan ihastelleeni etenkin John Blanchen taidetta. Vielä 90-luvun alun White Dwarfeissakin oli vielä jäljellä tietynlaista äkkivääryyttä. Lehden sivuilla muistan ihastelleeni myös lukemattomien yksittäisten maalaajien ja rakentajien luovuutta ja tavanneeni rakennus- ja maalausohjeita.
Erotuksena myöhempään White Dwarfiin ei 90-luvun alussa vielä eroteltu niin tiukasti firman virallisia pelejä harrastajien luovista tuotoksista. Juuri tämä luovuusaspekti taisi figupeleissä lopulta kiehtoa kaikkein eniten. Muistan myös kuinka Command Decisionissa kiinnosti mahdollisuus kasata ihan niin isoja taisteluita kuin ikinä halusi, etenkin kun armeijoiden rakentaminen muovisotilailla oli puoli-ilmaista. Omat pelit olivat lähinnä muutaman pataljoonan ja tankin yhteenottoja, mutta kyllä niissäkin pikkupeleissä oli rutkasti tunnelmaa, joskaan ei ihan niin paljoa kuin sääntökirjoissa esitellyissä massiivissa itärintaman taisteluissa.
Jo nuorena tuli selväksi että figupelaaminen on pohjimmiltaan hyvin paljon sitoutumista vaativa harrastus. Silloin en vielä tiennyt harrastuksen monisatavuotisesta historiasta, mutta kyllä kääpiöitä ja tankkeja siirrellessä kuitenkin tunsi olevansa osa jotakin suurempaa leikin ja pelin välimaastossa sijaitsevaa toimintaa. Ei olekaan ihme että luovuudestaan tunnetut roolipelit ponnistivat miniatyyripeleistä ja niiden uutteruutta palkitsevasta DIY-meiningistä.
Nykyisin miniatyyripelaaminen on tietysti isoa bisnestä. Täytyy myöntää ettei Games Workshopin läpeensä kaupallistettu toiminta kiehdo enää lainkaan, sillä vaikka Warhammerin maailmat ovat aina olleet hyvinkin kiinnostavia, liittyy miniatyyrien tuotteistamiseen ihan liikaa lieveilmiöitä. Lisäksi innovatiivisetkin maailmanluonnit rupeavat maistumaan aika muovisilta, kun niiden taustalta häämöttää rahantekokone. Sen sijaan omaehtoinen armeijoiden rakentelu kiehtoo yhä enemmän, sisältyyhän miniatyyriharrastukseen edelleen lupaus äärettömien maailmojen luomisesta.