Kobold plus

Jotkut otukset on tehty tapettaviksi. Koboldit, goblinit ja D&D:n lukemattomat muut humanoidirodut eivät juurikaan herätä pelaajissa pelkoa. Niiden ainoa funktio tuntuisi olevan kokemuspisteiden lähteinä toimiminen pelaajien ollessa ykkös- ja kakkostasoilla. Julkaistuissa moduuleissa on itse asiassa välillä vaikea nähdä mitään eroa goblineiden ja koboldien välillä, sillä ne eivät hirveästi eroa toisistaan ominaisuuksiensa puolesta. Jos eroja oikein haluaa etsiä, tuntuu että koboldien kohdalla korostuu useammin se, että ne ovat taitavia ansoittajia. Liian usein koboldien ansat ovat kuitenkin vain pelkkiä viattomia ansalankoja ja helistinkelloja, joista ei varsinaisesti ole mitään vaaraa…

Viime aikoina olen ollut yhä enemmän sitä mieltä, että pelaamisen pitäisi olla vaarallisempaa. Jos pelaamiseen halutaan jännitettä, pitää pelaajien koko ajan pelätä henkensä puolesta. Ei edes pienten viheliäisten koboldien pitäisi vain nököttää omassa luolastossaan odottamassa kokemuspisteitä hakemaan tulevia pelaajahahmoja. Jos pelaajat ehdoin tahdoin haluavat tutustua ansoistaan kuuluisiin koboldeihin lähemmin, on heidän oltava valmiit kohtaamaan sen seuraukset. Se ei kuitenkaan tarkoita että koboldeja alettaisiin jotenkin “buffaamaan” kolmos- ja neloslaitoksen mukaisesti kovemmiksi, vaan että yhden (vai puolikkaan?) kestonopan koboldit käyttävät oikeasti hoksottimiaan. Koboldit ovat koboldeja, vaikka voissa paistaisi, eivät mitään toisen tai kolmannen tason sotureita tai varkaita. Ansojensa ja viekkautensa vuoksi ne ovat silti vaarallisia.

Jos haluaa tutustua lähemmin erityisen viekkaisiin koboldeihin, kannattaa lueskella viihdyttävä juttu ns. Tuckerin koboldeista täältä. Tarinan Tucker oli harvinainen pelinjohtaja siinä, että tämän koboldit olivat maineensa arvoisia (vai ylittäviä?) ansanrakentajia. Kun kahdennentoista tason seikkailijaporukka pelkää koboldeja enemmän kuin demoneita, on pelinjohtaja tehnyt jotain oikein:

Tucker’s kobolds were the worst things we could imagine. They ate all our donkeys and took our treasure and did everything they could to make us miserable, but they had style and brains and tenacity and courage. We respected them and loved them, sort of, because they were never boring.

Jos tykkää hoksottimiaan käyttävistä alhaisen tason humanoideista, kannattaa myös tutustua Dungeon-lehden numeroon 18, jossa on Tucker’s kobolds -henkinen goblin-luolasto. Steve Gilbertin & Bill Slavicekin kirjoittama Tallow’s Deep on ihan yhtä murhaavan vaikea kuin Tuckerin vetämä koboldiluolasto, joten veikkaisin etteivät kaikkein putkiaivoisimmat seikkailijat selviä murhanhimoisten goblin-ansoittajien luolastossa. Goblinit ovat valjastaneet puolustukseensa mm. vuoren sisällä virtaavan kuivuneen joenuoman, jonka täyttämällä ne voivat hukuttaa tunkeilijat tai pakottaa nämä kulkemaan tiettyyn suuntaan.

Samassa Dungeon-lehdessä on myös nerokas Paul Hancockin Chadrather’s Bane, jossa seikkaillaan miniatyyrimaailmassa. Nerokasta, nerokasta, nerokasta!