Fantasiaa on monenlaista. On satumaista tai arthuriaanista korkeafantasiaa, nihilististä Game of Thrones -fantasiaa, tolkieniläistä myytinrakennusta tai kielen ja mielen iloitteluun pohjaavaa Jack Vance -fantasiaa, vain joitakin mainitakseni. On myös kaukaa tunnistettavaa D&D-fantasiaa, jota usein syytetään ren faire -lähestymistavasta. Ren faire -fantasia on ikään kuin kevyesti kuorrutettua nykymenoa, jossa nykyajan moraaliin, talouteen ja sodankäyntiin liittyvät käsitykset ovat yhä voimissaan, joskin hieman pinnalta väritettynä fantasia- tai keskiaikamenona.
Ren faire -kritiikki pitää pitkälti paikkansa, mutta liittyy keskusteluun muutakin. D&D on alun perin aika klassinen pseudo-keskiaikainen ja pseudo-tolkieniläinen maailma, johon jo varhain lisättiin yhä enemmän aineksia kaikista maailman legendoista, myyteistä ja saagoista. Kun lukee julkaistuja aarre- ja hirviökirjoja, huomaa että D&D:n lähestysmitapa on kokonaisvaltainen, mytologia pelkkänä rakennuspalikkana käsittelevä kokonaisuus. Keräämällä kaikki mahdolliset myytit ja hirviöt samoihin kansiin, voidaan niitä vertailla toisiinsa. Tällainen myyttien sulatusuunia muistuttava lähestymistapa jättää vääjäämättä jälkensä.
Onko Jaakon ja pavunvarren pilvijättiläinen suurempi kuin skandinaavisen mytologian eldjötnar tai Tuhannen ja yhden yön tarinoiden efreeti? Sehän selviää katsomalla Monster Manualista! Samalla logiikalla voidaan rakentaa viisi- ja seitsemänpäisiä hydroja, tai kehitellä pohjimmiltaan samaa asiaa merkinneiden koboldien, örkkien ja goblineiden välille säännöllisiä (ja tarinallisia) eroja. Onkin aika perusteltua väittää, että D&D on pohjimmiltaan luokittelevaa, eli taksonominen järjestelmä. D&D:n valtavan kulttuurisen vaikutuksen myötä sen taksonomisesta lähestymistavasta on tullut normi, joten pelaajat ihan missä tahansa fantasiapelissä miettivät otuksia kohdatessaan vaistomaisesti mihin hirviöluokkaan otus kuuluu.
Tällainen taksonominen luokittelu on paitsi D&D:n siunaus, myös sen kirous. Kun kaikki on mahdollista, menettää fantasia helposti erityislaatuisuutensa. Se on nähty jo lukemattomia kertoja erilaisissa D&D:n maailmoihin perustuvissa geneerisissä tulkinnoissa, joissa örkit ja goblinit istuskelevat luolastoissaan odottamassa tapetuksi tulemista ja pahat kultistit vipeltävät pitkin maaseutua. Kun fantasiasta tulee mitattavaa ja keskenään vertailukelpoista dataa, menettää se samalla outoutensa ja viehätyksensä, eli fantastisuutensa.
Suuressa osassa julkaistusta fantasiasta ja fantasiaroolipeleistä ei ole enää aikoihin ollut mitään kiinnostavaa, koska niissä on kyse samojen trooppien kierrättämisestä tuhannennen kerran. Vaikka D&D on geneeristä, tarjoaa se kuitenkin samalla aivan valtavan voimallisen työkalupakin pelaajilleen. D&D:tä kannattaakin ajatella työkalupakkina, jonka avulla on erityisen helppo luoda omia maailmojaan, joihin poimii mieleisensä elementit sääntöjen tarjoamista vaihtoehdoista. Siksi on myös suositeltavaa kehitellä omia hirviöitään. Ilme pelaajiesi kasvoilla kun he kohtaavat jotakin ennennäkemätöntä on vaivan arvoinen.
Toisaalta ei sovi myöskään aliarvioida geneerisen merkitystä. Koska örkit, ogret ja muut ovat nykyisin niin hyvin tunnettuja myös valtavirrassa, on kenen tahansa helppo syöksyä roolipelien pariin. Vaikka otusten roolit ja olemus ovat muuttuneet satujen outouden ja toiseuden kuvauksesta gygaxilaiseen naturalismiin, riittää nykyisin valtavirtaa olevan fantasian troopeissa ihmettelemistä pitkäksi aikaa. Välillä palettia on kuitenkin myös piristävää hieman sekoittaa ja samalla muistuttaa pelaajia siitä, että fantasiassa on kyse selittämättömän kohtaamisesta…
Toisaalta taksonomia teki D&D-olennoista aikoinaan ennenkokemattoman konkreettisia, kuten Jon Peterson on tainnut sivulauseessa mainita. Panssariluokalla varustettu lohikäärme on enemmän “olemassa” kuin pelkkä romaanihirviö, koska sen kanssa voi olla todellisessa vuorovaikutuksessa, vaikka sitten vain numeroiden välityksellä.
Kyllä! Kirjoituksessa puhutaan vähän ristiin kolmesta asiasta, yhtäältä mytologian/satujen “mitattavaksi tekemisestä” antamalla olennoille panssariluokka jne, toisaalta eri mytologioiden/satujen taksonomisesta vertailusta keskenään ja kolmanneksi (edellä mainituista johtuvasta?) fantasian generisoitumisesta. Toki geneerisyys oli jo nostanut päätään siinä vaiheessa kun D&D tuli markkinoille, mutta väittäisin että näiden kolmen välillä on silti jonkinlainen yhteys. Toisaalta D&D:n innoittamana syntynyt fantasian silkka määrällinen kasvu johtanee sekin väistämättä toistoon?
Sitä olen miettinyt, että vaikka D&D on ammentanut inspiraatiota kaikenlaisista esoteerisista lähteistä, D&D:n suosio luultavasti auttoi jämähdyttämään fantasiakuvastoa tolkieniseen muottiin, koska pelaajille näkyvä “käyttöliittymä” on niin Tolkien-painotteinen (hahmorodut ja osin hahmoluokatkin antavat ymmärtää, että tässä pelataan nyt Sormusten Herraa, hahmojen tyypillisiä alkuvastustajia ovat örkit ja hiidet, ja maksulliset valmismaailmat toistelevat Keski-Maan ominaisuuksia).
Joo, näin se varmasti on. Se on puolestaan johtanut siihen, että on vaikea ylipäänsä kuvitella kampanjaa joka alkaisi jollakin muulla kuin örkkien surmaamisella.
OSR:ssä onkin ollut piristävintä vaihtoehtoiset fantasiamaailmakuvaukset, esim. Carcosa ja erilaiset gonzo-ratkaisut. Mutta toisaalta, ovathan ihmiset pelanneet “vaihtoehtoisia” maailmoja ennenkin, esim. Conania ja Gloranthaa. Ja TSR:n julkaisema Dark Sun on loppujen lopuksi hyvinkin outo maailma.
Kuvaavaa on, että vaikka Gygax ja Arneson ovat varmaan ihan vilpittömästi halunneet tavoitella ennen kaikkea Leiberin, Vancen ja muiden äkkiväärien amerikkalaiskirjailijoiden tunnelmaa, minulle tällaiset vaikutteet ovat selvinneet vasta joskus 2000-luvulla.
…kiitos juuri OSR:n.