Olen viime aikoina nauttinut ylettömästi Brandon Grahamin ja Simon Royn Prophet-sarjakuvan uudelleenlämmittelystä. Image Comicsin julkaisemassa Prophetissa on parhaimmillaan juuri sellaisia asioita joita itse arvostan fiktiossa: outouden kuvausta, toteavan suoraviivaista kerrontaa, pseudomystistä ja “hapokasta” maailmanluontia. Prophetilla on jonkin verran yhteistä Moebiuksen seikkailullisten juttujen ja toisaalta Jodorowskyn Metabaronsien kanssa, mutta se pohjaa paljon enemmän tarinaan kuin pelkästään outoihin näkyihin ja asetelmiin.
En nykyisin lue paljoakaan sarjakuvia, mutta onneksi ystävä suositteli Prophetia minulle. En myöskään osaa sanoa mitään “alkuperäisestä” Prophetista, jonka tarinaa Grahamin ja Royn versio jatkaa, mutta sillä ei lopulta ole mitään väliä, sillä Grahamin ja Royn Prophet jatkaa alkuperäisen tarinaa 10 000 vuoden päästä. Muutenkin kokonaistarina on yksi hailee, sillä uuden Prophetin pääpaino on nimenomaan ihmeellisten ja outojen maailmojen ja henkilöiden kuvauksessa, niiden outoudessa ja erilaisuudessa.
Roolipeleihin Prophet liittyy siinä mielessä, että sen toteavassa kerronnassa on jotakin hyvin samanlaista kuin roolipelaamisessa. Roolipelaamisessakin kannattaisi mielestäni siirtää fokus fiktiivisiin tapahtumiin peliteknisen sääntökeskustelun sijaan. Jos pelinjohtaja tai pelaajat toteavat jonkin asian olevan olemassa, täytyy se hyväksyä ja jatkaa peliä siitä. Prophetin maailmassa tapahtuu valtavasti “siistejä” asioita vain sen takia että ne piirretään tai kuvaillaan. Samalla tavalla roolipeleissä pitäisi uskaltautua kartoittamaan mielikuvituksen korpimaita, ihan vain kuvailun ja puheen voimalla. Mielen outoudesta voi löytyä mielettömiä uusia näkymiä!