Olen jo useasti viitannut TSR:n Boot Hill -roolipeliin ja sen yhtäläisyyksiin muiden “hiekkalaatikkoroolipelien” kanssa. Hiekkalaatikkoroolipelit, eli esim. TSR:n julkaisemat Gangbusters ja alkuperäinen Top Secret tai GDW:n En Garde!, keskittyvät nykyroolipelejä enemmän pelaajien tai pelaajaryhmien väliseen kamppailuun, joten niitä voisi kutsua myös vaikkapa PvP-peleiksi. Gygaxin, Brian Blumen ja Dan Kayen yhdessä suunnittelema Boot Hill julkaistiin näistä ensimmäisenä, joten sen tapa käsitellä hiekkalaatikkopelaamista villin lännen miljöössä on erityisen kiinnostava.
Boot Hillissä minua kiinnostaa erityisesti se, kuinka peli ei välttämättä ole perinteinen “seikkailijaryhmä vastaan maailma” -tyyppinen peli, vaan että sen säännöstö antaa mahdollisuuden (ja olettaa?) että peliä pelataan muita pelaajia vastaan. Boot Hilliä voisikin kutsua roolipelien katkenneen PvP-kehityspolun ensimmäiseksi esimerkiksi. Tosin on hyvä pitää mielessä, ettei PvP-suuntaus suinkaan syntynyt tyhjästä. Kuten D&D:n edustama PvE-pelaaminen, pohjaa sekin tietysti strategiapelien historiaan. Erityisen vahvana tuntuu erilaisten skenaariopelien, kuten esimerkiksi David Wesleyn Braunsteinien, vaikutus.
Kuten Gangbusters, tuntuisi myös Boot Hillin kulminoituvan Tom Moldvayn kirjoittamaan “seikkailuympäristöön”. Moldvayn Mad Mesa sisältää sekä sooloseikkailun että monipuolisemman monen hengen hiekkalaatikkoskenaarion. Sitä voi sitten omien preferenssien mukaan pelata joko seikkailijaryhmävetoisena, tai sitten avoimempana hiekkalaatikkona, jossa monenlaiset pelaajafaktiot kamppailevat toisiaan vastaan ja vaikuttavat lopputulokseen. Kuten Tom Moldvaylla yleensä, on Mad Mesankin pohjavireenä erittäin tunnistettava ja stereotyyppinen genretilanne, tällä kertaa kahden rikkaan karjanomistajan välinen riita.
Mitä olen muutaman pelin uudempia laitoksia pelanneen kanssa jutellut, tuntuisi Boot Hillin meininki nimen omaan kannustavan pelaajalähtöisiin hulluihin ideoihin, joihin pelinjohtaja sitten yrittää reagoida. Kun maailmassa ei ole mitään luolaston kaltaisia “seikkailulokaatioita” jotka tarjoavat turhautuneille pelaajille tekemistä ja kun pelin säännöt kannustavat rahan hankkimiseen myös laittomin keinoin, keksivät pelaajat kaiken maailman tekemistä itse. Pelinjohtaja huomaa pian yrittävänsä reagoida pelaajien järjestämiin hevosvarkauksiin ja pankkiryöstöihin väkivallalla, joten traagisista villin lännen kohtaloista ei ole pulaa. Ja aina löytyy tietysti joku dynamiitin kanssa heiluva hullu. Siinä ei tietenkään ole mitään vikaa, päinvastoin, sillä tällainen vähemmän sankarillinen villin lännen kuva on juuri se mitä ainakin minä westerneistä haen…
1 comment