Hahmoluokkien synty on mielenkiintoinen ajatusrakennelma. Strategiapeleissä on luontevaa, että eri aselajit omaavat erilaisia kykyjä ja niitä kuvatetaan erilaisilla ominaisuuksilla pelissä. Mutta siirryttäessä roolipelien puolelle hahmoluokat saavat kuitenkin myös toisenlaisen sävyn, joka tuo mukanaan jotain muutakin kuin vain luettelon taidoista. Itse olen viime aikoina hahmottanut roolipelaamista melkolailla (keittiö)psykoanalyyttiset silmälasit nenälläni ja niiden lävitse hahmoluokat näyttäytyvät eräänlaisina sankarin arkkityyppeinä.
Jaakko ja pavunvarsi -tarinassa Jaakko anastaa oveluudella ja viekkaudella jättiläiseltä todella phattia lewttia (taika-aarteita toim. huom.). Jaakko on luontevasti hahmoluokaltaan varas: hän kiipeää, hiipii ja huijaa sujuvasti saadakseen arteen itselleen.
Ajatus hahmoluokista lähti kehkeytymään oikeastaan clericistä (suom. temppeliritari), jonka kohdalla D&D:ssä on sarvikuonon mentävä tasapainotusongelma. Cleric saa kaiken, hän saa “loitsut” ilman loitsukirjaa ja vaivaa niiden keräämisestä, hyvät panssarit, kohtuullisen vaurion, kohtuulliset kestopisteet, puhumattakkaan turn undeadista, jolla jo 4-levelillä alkaa luurankot tuhoutua pelkällä käden ojennuksella! Loitsut joita cleric saa ovat välttämättömiä minkä tahansa seikkailijaryhmän selviämisen kannalta: raise dead, heal, restore, detect evil ja protection from evil vain noin muutama mainitakseni. Cleric on paljon enemmän kuin pelkkä pappi tai temppeliritari, hän on jumalansa suosikki.
Verrattuna muihin hän saa kaiken vieläpä puoli-ilmaiseksi, vain varas etenee urallaan nopeammin. Muilla on myös huomattavia rajoituksia taistelija saa d6 sijaan heittää vaurionsa useasti d8 jopa d10, mutta jää ilman muita avuja ja kärsii huomattavasti suuremmista xp-vaatimuksista. Magiankäyttäjä saa loitsut mutta mihin hintaan, ei aseita ja panssaria sekä täysin olemattomat kestopisteet (yleensä se yksi). Haltija saa myös paljon, mutta xp-vaatimukset ovat aivan omaa luokkaansa 2. taso tulee haltijalla 4000xp vs. temppeliritarin 1500. Kääpiö ja puolituinen ovat lopulta taistelijoita “with a twist” ja vaativat vielä enemmän xp:tä. Varas saa omat erikoiskykynsä, mutta on täysin turha taistelussa eturivissä.
Peluutin kouluissa lapsilla roolipelikokeiluna AD&D coloring book:a ja totesin että siinä (Gygaxin itsensä tekemässä pelissä) clericin asema oli vielä enemmän ylitsevuotavan munchkin, ryhmällä ei ollut toivoakaan ilman clericiä, joka pystyin parhaimmillaan jopa selviämään yksin. Tasapainottomuus oli niin räikeä, ettemme voineet olla ihmettelemästä, mistä tämä epätasapaino johtuu?
Pohdimme asiaa eräänä päivänä puhelimen välityksellä Niklaksen kanssa, joka sai mahtavan aatoksen. Yleensä Clericit ajatellaan hyviksi ja puhdasotsaisiksi ja siten kliseeksi asti kuluneiksi sankarihahmoiksi, mutta ehkä tässä juuri paljastuu clericin taustalla oleva ajatus. Cleric edustanee klassista satujen sankaria, jonka puhdas sydän lopulta pelastaa maailman pahalta? Hän ei ole mukana seikkailussa koska hän etsisi aarteita ja kunniaa, kuten muut hieman antisankarin omaiset varkaat ja magiankäyttäjät, vaan hän on hyvän asialla – “ristiretkellä” pahuutta vastaan. Hänen palkintosa on pahan kukistuminen ja viattoman pelastuminen.
Tästä seuraisi luonteva rakenne seikkailijaporukalle, cleric on, ainakin omasta mielestään, kuin tarinan päähenkilö, jolle tarina tapahtuu ja muut hahmoluokat ovat clericin liepeisiin takertuneita, mitä erilaisemmista syistä, seikkailuun lähteneitä oman onnensa onkijoita, joiden kanssa hän jakaa seikkailunsa hyvän taistelijana.
En tiedä onko tämä täysin kattava tai edes riittävä selitys clericin selvälle epätasapainolle, mutta ainakin se antaa ajatuksia herättävän lähtökohdan sille ja hahmoluokille ylipäänsä jatkona tarinankerronnan historiaa.