Suomessa on aina pidetty vähän rosoisemmasta fantasiasta. Fantasiapeleistä RuneQuest, Rolemaster ja Harn ovat olleet suuressa suosiossa. Muissa genreissä Twilight: 2000:n kaltaiset simulaatiohenkiset olivat kovinta huutoa 90-luvulla, ja lienevät suosittuja edelleen. Muutkin realistiset ja “elämänmakuiset” pelit ovat keränneet pelaajia jo pitkään, mikä näkyy vaikkapa pitkäaikaisen roolipelilehden Maguksen artikkeleista, joissa korostui usein rosoinen ja “uskottavampi” maailmanluonti.
Tämä ei ole missään nimessä ainoastaan 90-luvun ilmiö. Nykyisin Game of Thronesin matalafantasia ja Witcherin avoimen maailman realistisuus saavat runsaasti vastakaikua. Sormusten herrojen tarinat sisältävät eeppisyydestään huolimatta paljon realistisen kerronnan keinoja ja matalafantasiaa hyödyntävää maailmanluontia, varsinkin filmatisoinneissaan. Jokin tuntuu kiinnostavan rosoisessa ja todentuntuisessa maailmanluonnissa.
On kuitenkin olemassa myös toisenlaista fantasiaa, joka on oman mutu-tuntumani ollut varsinkin Suomessa aika huonossa huudossa. Tarkoitan korkeafantasiaa, jota välttelin itsekin vuosia, koska se tuntui jotenkin hölmöltä, liian geneeriseltä tai peräti lapselliselta. Onneksi olen tajunnut olevani väärässä, ja nykyisin korkeafantasia onkin mielestäni se kaikkein kiinnostavin fantasian muoto.
Se ei tietenkään tarkoita että pitäisin huonosta korkeafantasiasta. Haluan pelata pelejä, joissa korkean fantasian elementit ovat mukana kiinnostavasti, hyvällä maulla ja ihmetystä herättävällä otteella. Nautin suunnattomasti pilvilinnoissa asuvista jäteistä, näkymättömyyssormuksista, ihmisten asioihin puuttuvista jumalista, kokonaisia valtakuntia tuhoavista lohikäärmeistä, aarnikotkilla ja hippogriffeillä lentävistä sankareista ja maan alaisista valtavista sienimetsistä, mutta toisaalta myös ahneista keijukaisista tai arvoituksia sanelevista sfinkeistä.
Yhteistä näille kaikille lienee eräänlainen satumaisuus, jonka voisi ainakin omasta näkökulmastani asettaa vastakkain toisenlaiseelle korkeafantasialle tyypillisen selittelyn ja luokittelun kanssa. Jälkimmäiseen syyllistyvät aivan liian monet D&D-settingit, mutta toki muutkin roolipelit. Tällaisessa “selittelyfantasiassa” korkeafantasialta katkotaan siivet luomalla fantasiakaupunkeja jotka käyttävät taikuutta jätteenkäsittelyynsä ja joista voi ostaa taikaesineitä suoraan kaupasta. Selittelyfantasian jumalat muodostavat hajuttomia ja mauttomia pantheoneita, haltijoiden eri rotujen luokittelu on kirjoittajan mielestä olennainen osa maailmanluontia tai viholliset ovat kaikki vallanhimoisia ja synkkämielisiä tyranneja.
Suosin toisin sanoen mieluummin kansantarumaista värikästä fantasiaa kuin turhan angstista (ja kuvituksissa usein synkän harmaata) ja selittelevä juonittelua. Jos haluaa pelata itselleni rakasta “sadunomaista” korkeafantasiaa, on D&D tietysti se kaikkein oivallisin peli. Itselleni on ollut yllätys, kuinka helppoa korkeafantasian pelinjohtaminen on, varsinkin jos voi hyödyntää vanhempien D&D-laitosten erilaisia satunnaistaulukoita, joissa kohtaamiset basiliskien ja myrskyjättien kanssa ovat arkipäivää. Korkeafantasiaa kannattaakin kokeilla ennakkoluulottomasti, sillä pelaajat tulevat luultavasti rakastamaan jokaista puhuvaa dryadia, taikapeiliä tai reissua pilvilinnoihin jonka sisällytät kampanjaasi!
Jee pilvilinna!