Tuomion Vuori – Novellisaatio

Kyseessä on kevyt kenkäinen novellisaatio NaNoWriMon hengessä. 1000 sanaa kerran viikossa kampanjan tapahtumia muutettuna kaunokirjallisempaan muotoon, Dragonlancea muistellen. Aiempia kampanjan tapahtumia voi lueskella erinomaisesta Rebeackisin aikakirjoista.

Olkaa hyvät:

**************
Tuomion Vuori!
**************

Syysaamun paisteessa

Vuori piirtyi terävänä kirkkaan sinistä taivasta vasten. Sen pinta värjääntyi auringon valossa kuin synkän jalokiven, sieltä täältä halkeilevana ja synkkänä. Toisaalla taas kimaltelevana smaragdina kuin alleviivaten vuoren arvoituksellisuutta

– Siellä se on, Grissu Ifriuflerk sanoi.

Heidän hengityksensä höyrysi raskaana kipuamisesta kukkulan laelle. Tie oli mutkitellut koko matkan kukkulan kylkeä ylös. Sen pinta oli säiden runtelema ja paikoin lähes kulkukelvoton. Pohjolassa säiden vaihtelu teki luonnon kosketuksesta kauniin mutta kuluttavan. Kolme miestä seisoi tovin katsellen maisemaan antaen hengityksen tasaantua. Lopulta yksi miehistä istui läheisellä kiven lohkareelle ja mursi matkaleivästään palasen.

– Kerrohan minulle taaš Iniššee, mikši olemme matkanneet tänne tien päähän, Grissu nauroi, en voi kerrassaan uškoa, minä Griššu Ifriuflerk, saan todištaa joškuš omin šilmin kuninkaamme tien päättyvän. Niiden šatojen ja tuhanšien kilometrien joita kuninkaan teitä on rakennettu, meidän tiemme johti šen päähän, Girssu sanoi, hieman honottavalla lispaavalla tyylillään.
– Olemme tulleet tänne koska Viherkylä poltettiin, inisseen sanoi tylsästi.
– Še tuskin yksin riittää šyyksi, Grissu sanoi, ässien suhisten hänen kielellään erityisen paljon.
– Se riittää minulle. Inissee totesi yks kantaan.

Muutama viikko sitten hän oli sattumalta törmännyt kievarissa mieheen, jonka kuluneet vaatteet olivat herättäneet Inisseen mielessä vähintäänkin epäilystä. Mutta hajuvesipullo, jonka mies sanoi myyvänsä huokeaan 40 kullan hintaan, oli selvästi varastettu jostain muualta, kuin mitä vaatimattoman kokoisella Laakealan kaupungilla oli tarjota, vaikka se olikin Laakeisen keskus ja kaupan vaihdon sydän Jääsjärven itäisellä reunalla. Pullon koristelussa oli jotain todella erikoista, jotain mitä Inissee ei ollut nähnyt koskaan aiemmin muualla kuin huonoissa jäljennöksissä. Sen kylkeen piirretyissä kuvioissa oli jotain salaperäistä ja samalla irvokasta, aivan kuin sen tekijä olisi irvaillut tietäen jotain, mitä paahaa aavistamaton pullon käyttäjä ei voisi koskaan aavistaa.

Inisseeltä ei kulunut kauaa yhdistää tapahtumia yhteen. Viherkylän suunnalta tulleet pakolaiset olivat tuoneet mukanaan monia muitakin esineitä, jotka olivat kiinnittäneet Inisseen mielenkiinnon. Omaisuutta kaupattiin markkinoilla kiihkeästi halpaan hintaan, sillä kotinsa menettäneet Viherkyläläiset myivät mukaansa haalimaa vähää omaisuuttaan pilkkahintaa. Pikaisella ja huomaamattomalla tiedustelulla Inissee oli saanut selville, että kylän erikoiset esineet olivat peräisin Viherkylän läheisyydessä sijainneesta luolastosta, josta lentävät hirviötkin olivat kuulemma kylän kimppuun hyökänneet.

Kaikki palaset eivät tosin sopineet Inisseen mielessä yhteen ja jokin yhtälössä vaivasi häntä. Kunnes eräänä yönä hän heräsi hikoilevana sängystään painajaisen jäljiltä, jossa häntä olivat jahdanneet palavat koirat ja tuonelan portin vartijat. Haukkoessaan itseään hereille hänen mielessään välähti kirkkaana sanat, joista hänen opettajansa oli puhunut vain kuiskaten, eikä koskaan suoraan: “Bontrumia Kri’shi” – Tuomion Luolasto. Muinainen tarina kaivoskaupungista ja sen suunnattomista aarteista ja mahtavista velhoista, joiden laitteiden nerokkuudella ei ollut rajaa. Kaikki tuntui täsmäävän liian hyvin yhteen sijainti pohjolan vuoristossa ja esineiden kummallinen tyyli, sekä erikoinen luolasto, jossa pesii paikalliseen maisemaan hyvin eriskummallisia hirviöitä.

Seuraavana aamuna Inissee oli melko vähällä suostuttelulla saanut molemmat tapahtumien puutteeseen kyllästyneet matkakumppaninsa lähtemään matkalle kohti pohjolaa. Lupaus suunnattomista aarteista ja muinaisista luolista oli omiaan herättämään kyllästyneen miehen kiinnostuksen. Ja niin he olivat lähteneet viikkoja kestävällä matkalleen.

– Jatketaan, Odriih murahti.

He olivat istuneet jo tovin lepäämässä, kun käytännöllisesti ja yksinkertaisiin vaateisiin pukeutunut soturi alkoi tuntea levottomuutta. Hän kiristi punertavaa päällysviittaansa tiukemmin panssarinsa ylle ja veti matkasaappaansa tiukemmin kiinni suojaamaan vihertäviä housujaan. Hänen tarkasti piirtyviä kasvojaan, joita elämä ja säät olivat piesseet arville, varjosti pitkä sänki. Tukka oli leikattu lyhyeksi omalla veitsellä. Odriih keräsi viimeiset tavaransa ja alkoi tähystää sopivaa reittiä alas kukkulalta.

Grissu alkoi laulaa ”matkainlähtö”-lauluaan:

Nyt lähdemme me matkaamaan /
joka päivä jatkuu matka vaan./
Repun pakkaan/
leivän sinne nakkaan.

Ei matka pääty koskaan/
en sen päättyvän tahtoiskaan./
Sillä kuljen teitä/
jotka seurailevat meitä.

Seikkailut ne koti on/
aina olen huoleton./
Miss’ kuljen onnen saan/
se kanssain matkustaa./
Kunnes loppuu tarina mun/
ja viimeisen kuulen laulun.

hänen eriskummallinen pukeutumisensa, joka muistutti soturin ja harlekiinin risteytystä oli tavanomainen byrokcratuksille, jotka halusivat korostaa tavanomaisuuden kauneutta ja merkitystä elämässä. Silmien ympärille hän oli maalannut aamulla kiiltävällä mustalla maalilla naamion, joka eli hänen laulunsa tahdissa Grissun aukoessa suutaan liioitellusti.

– Šyötkö tuon, hän kysyi Inisseltä kiinnostuneena, jäljelle jäänen kanan kohtalosta.

Vanha velho nosti katseensa, joka oli unohtunut tuijottamaan kiinteästi maahan hänen pohtiessaan heidän päämääräänsä. Velho oli pukeutunut lämpimään ja arvokkaaseen täysin vihreään matkakaapuun ja kantoi mukanaan pitkää velhon sauvaa, sekä säkillistä valmiiksi tehtyjä leimahtavia pulloja, joita hänen opettajansa oli erikoistunut valmistamaan.

– En syö, Inissee vastasi. Ja jos sinä syöt, tee se nopeasti Odriih on oikeassa, jatketaan.

Pian kolme seikkailijaa laskeutui alas kukkulan rinnettä jatkaen matkaansa kohti kaukaisuudessa hohtavaa vuorta, jonka juurella heidän päämääränsä lepäsi. Ilma oli viileydestä kirpeä ja puiden lehdet olivat jo alkaneet muuttaa väriään, niin kuin niillä oli täällä pohjolassa tapana merkkinä viilenevistä öistä ja talven hiljaisesta lähestymisestä.

***

Heidän kuljettuaan tovi kukkulan takaa alkoi nousta savuvanoja ihmisasutuksen merkiksi. Kolmikko alkoi lähestyä Jääsjärven koilisreunalla sijaitsevan lohkarelahden kainaloa ja sen rannalle rakennettua Viherkylää, johon kuninkaan tie päättyi. Pohjoiseen maita pitkin oli tästä eteenpäin lähes mahdotonta. Kivikkoinen vuoristo jatkui Viherkylästä joka suuntaan paitsi etelään, josta seikkailijat sitä lähestyivät.

Palaneita puita oli kasattu isoon läjään kylän reunalle. Kylän tuhoutumisesta oli kulunut vasta kaksi kuukautta, mutta jälleenrakennustyöt olivat hyvässä vauhdissa. Torilla oli kauppiaita ja rakennustyömailla oli ihmisiä töissä. Viherkylässä oli kuhinaa. Aurinko paistoi kirkkaan korkealta taivaalta kirpeässä syystuulessa.

– Mitäš tuošta tuumaat, Grissu virnuili suu suhisten Inisseelle ja osoitti korkeaa paalua keskellä toria.

Paalun juuressa oli lappu johon oli kirjoitettu karkeat kirjaimet, “AINUTLAATUINEN NÄHTÄVYYS!!!” korkealla paalun nokassa oli vaatimattoman kokoinen lava, jonka päällä näytti istuvan muutamaan riepuun kääriytynyt pitkä partainen mies. Ennen kuin Inissee ehti vastata, heidän takaansa löyhähti vahva vanhan väkijuoman katku.

– Antakaa kaikkensa menettäneelle almu! Mies sanoi, vieläkin hieman huterana eilisen koitoksista.
– Saat almun jos kerrot minulle, mistä löydämme jonkun, joka tietää luolastosta ja sen hirviöistä? Inisseen sanoi, silmät kiiluvina.
– Minä tiedän niistä enemmän kuin tahtoisin, mies sanoi, ja murtui kyyneliin. Olen menettänyt kaiken. Minulla oli poika… ja vaimo… talo… kuistilla… oli kaunis… isäni antama patsas, mutta nyt minulla ei ole enää mitään! Hän sai sanottua nyyhkimisensä keskeltä.
– Ei hätää mieš! Grissu huudahti, ja jatkoi tavallista painokkaammin lispaten, me tartumme toimeen ja tuomme rauhan tähän tyyššijaan! Näytä meille tie, hyvä mieš, ja tartumme toimeen!

Sanat toivat selvästi miehen silmiin lohtua ja pieni kipinä syttyi niihin.

– Juuri tuollaisia miehiä, hän sanoi, juuri tuollaisia miehiä täällä tarvitaan! Rohkeita ja uskaliaita tarttumaan toimeen, mies paukutti Grissua veljellisesti selkään ja alkoi johdattaa heitä eteenpäin.

Muutaman kulman takana, ei kaukanakaan torilta, oli suuri aidattu alue. Sen portilla seisoi asennossa virallisen näköiset sotamiehet, kantaen paikallisia merkkejä, uljas peura punaisella ja ruskealla taustalla – Lorionin herttuan tunnus. Ryysyihin pukeutunut mies osoitti sormella sisäänkäyntiä.

– Tuolla, hän sanoi, ja hoippui omille teilleen.


Comments

Tuomion Vuori – Novellisaatio — 1 Comment

  1. Pingback: Kampanjasta kaunokirja | Limun Ropellukset

Leave a Reply