Miniatyyrit, nuo pienet lyijymiehet, ovat varmasti kaikille roolipelaajille tuttuja ja monen mielestä olennainen osa D&D:kin pelaamista. Toisin kuin yleisesti uskotaan, on D&D:n suhtautuminen niihin kuitenkin ollut alusta asti varsin kaksijakoinen. On totta, että roolipelien synty voidaan aika mutkattomasti johtaa miniatyyreillä pelattavista sotastrategiapeleistä ja erityisesti Gygaxin omasta Chainmail-fantasiaminiatyyritaistelusäännöstöstä. D&D:n ensimmäinen versio (1974) sisälsikin kannen mukaan “Rules for Fantastic Miniature Wargames Campaigns Playable with Paper and Pencil and Miniature Figures”, mutta ihme kyllä peli ei kuitenkaan varsinaisesti edellyttänyt figujen käyttöä.
OD&D:n säännöissä miniatyyrejä pidettiin lähinnä esteettisesti miellyttävinä; ne olivat mukana ikään kuin jäänteenä strategiapelien ajalta. Niiden pääkäyttötarkoituksiksi muodostui pelaajan omana “avatarina” toiminen ja marssijärjestyksen määrittäminen. Vasta uudemmissa laitoksissa alettiin strategiapelien tapaan korostaa miniatyyrien avulla saavutettavia taktisia mahdollisuuksia ja nelospainoksessa miniatyyrien käyttö on jo käytännössä pakollista. D&D muuttui siis vuosien mittaan miniatyyrejä apuvälineenä käyttävästä roolipelistä yhä enemmän taktiseksi miniatyyritaistelupeliksi.
Kuten D&D:n, on omakin suhteeni miniatyyrien käyttöön nykyisin aika jakautunut. Omissa peleissä pelasimme pitkään käyttäen miniatyyreja kolmos- ja neloslaitoksen tyylisesti taktisen taistelun apuvälineinä, mutta nykyisin tuntuu usein paljon kiinnostavammalta pelata ilman lyijymiehiä. Voisi sanoa, että miniatyyrit sekä helpottavat että vaikeuttavat pelinjohtajan työtä. Toisaalta arvostan sitä selkeyttä mitä figuurit tuovat pelaamiseen (“ai viholliset ovat noin kaukana”), mutta toisaalta en pidä lainkaan siitä kuinka ne antavat pelaajille enemmän mahdollisuuksia puuttua pelin kulkuun ja siten hidastavat pelaamista (“ei se hirviö voi liikkua ilman että lyön sitä!”).
Nykyisin tärkein syy olla käyttämättä pieniä lyijyukkeleita on kuitenkin pelinopeus. Varsinkin yksinkertaisemmat taistelut, sellaiset joissa vastassa on yksi tai kaksi “perusvihollista”, on hyvä vaan heilauttaa lävitse muutamassa minuutissa ilman tilannetta monimutkaistavia lyijyfiguureja. Tämän olen huomannut varsinkin Dwimmermountissa, jossa figuurit kaivetaan esiin vasta jos taistelu on niin hankala, ettei sitä pysty kuvailemaan sanallisesti. Varsinkin silloin kun kohdataan muita npc-ryhmiä tai monimutkaisia taikureista ja lähitaistelijoista muodostuvia vihollisporukoista on miniatyyrit kaivettu esiin. Nämä figuilla hoidetut taistelut jäävätkin sitten usein elämään niinä kaikkein eppisimpinä taisteluina. Figutaisteluita ei kuitenkaan ole tullut eteen läheskään joka pelikerta, mutta ne taistelut ovat sitten usein olleetkin niitä joista puhutaan vielä kauan jälkeenpäin.
Omien pelien näkökulmasta on todella onnekasta, että pelikämpillämme on kattava kokoelma maalattuja figuureita aina kaukaiselta 80-luvulta nykypäiviin asti. Figujen kohdalla painottuu 80-luvun loppu ja 90-luvun alku, sillä suurin osa on “klassisten” valmistajien Grenadierin ja Ral Parthan käsialaa. Lisäksi joukossa on ihan kiitettävästi Mithril-figuureita ja jonkin verran uudempia Citadeleita, mutta pääpaino on niissä vanhemmissa lyijyotuksissa. Fantasiapelaamisen näkökulmasta tilanne on miltei ideaali, sillä kaikkia perushirviöitä löytyy sopivasti ja niiden lisäksi paljon muuta. Erityisesti pelaajahahmopuolella on valinnanvaraa, varsinkin sotureissa, taikureissa ja papeissa. Ainoat suuremmat puutteet taitavat löytyä eläimistä, esim. susia tai koiria ei ole lainkaan.
Elsirin laaksossa on muodostunut vähän erilainen käytäntö miniatyyrien suhteen. Peli ei ole ihan niin nopeatempoista (säännöt kun ovat 3.x) kuin Dwimmermountissa, joten miniatyyritkin kaivetaan useammin esiin taistelutilanteissa. Tähän mennessä vihollisilla on myös usein ollut jotakin monimutkaisempaa agendaa tekojensa taustalla, joten miniatyyreillä on hyvä osoittaa kuinka kannibaalit kaappaavat jonkin pelihahmon mukaansa elävältä keitettäväksi jne. Toki Elsirin laaksossakin on vedetty yhtä tai muutamaa vihollista vastaan käydyt taistelut ilman miniatyyrejä, joskus jopa monimutkaisemmat, mutta silloin pelinjohtajan täytyy jaksaa toistaa taistelutilanne joka kierroksen alussa.
Vaikka yritämme vähentää miniatyyrien käyttöä taistelutilanteissa, käytämme niitä miltei aina “marssijärjestyksen” määrittelemiseen, olivat pelihahmot sitten luolastossa tai erämaassa. Kuten jo OD&D:ssä todettiin, niin tähän tarkoitukseen ne kaikkein parhaiten sopivatkin. Samalla lyödään ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä pelaajat pääsevät valitsemaan sen oman hahmonsa kannalta kaikkein mieluisimman figuurin ja pelinjohtaja näkee selkeästi kuka on tulilinjalla eri suunnista hyökätessä.
1 comment