Yleinen käsitys nykyisin tuntuu olevan se, että lohikäärmeet ovat valtavia ja hyvin vaarallisia otuksia. Siksi onkin jossakin määrin yllättävää, niin kuin Delta’s D&D Hotspot -blogi osoittaa, että ennen 1900-lukua lohikäärmeet esitettiin kuvataiteessa järjestään saman kokoisiksi kuin ihmiset, mutta pienemmiksi kuin hevoset. Toki sitäkin ennen oli kuvattu myös suuria lohikäärmeitä (mm. Fáfnir), mutta silti on silmiinpistävää että 1900-luvun taitteen jälkeen lohikäärmeet ovat kasvaneet kasvamistaan. Nyt ollaankin siinä pisteessä, että nykyisissä D&D-laitoksissa lohikäärmeet ovat valtavia vastustajia, joita alhaisen tason pelaajahahmot haluavat vältellä kuin ruttoa.
Jaan itsekin tämän ajatuksen lohikäärmeistä jonkinlaisina valtavina loppupelin vastuksina, tai vaihtoehtoisesti alkupelin ylivoimaisina kulissien takaisina vaikuttajina. Muistan kuinka en aikoinaan oikein sulattanut kolmoslaitoksen rotan kokoisia nuoria lohikäärmeitä, sillä se että lohikäärmeen ikä olisi selkeästi mitattavissa ja että nekin aloittaisivat pieninä rääpäleinä, ei tuntunut lainkaan alleviivaavan niitä myyttisinä petoina. Toisaalta, nyt kun katselen vanhaa lohikäärmetaidetta, olen taipuvainen muuttamaan lähestymistapaani, joko niin että lohikäärmeet ovat paljon pienempiä, tai että ne kasvavat pienistä ja vaatimattomista otuksista valtaviksi pedoiksi.