Ville Vuorela ja kumppanit ovat julkaisseet varsin vaikuttavan määrän materaalia Praedor-roolipeliin vuosien varrella. Alun perin vuonna 2000 julkaistusta ja Petri Hiltusen sarjakuviin perustuvasta Praedorista on hiljattain tullut ulos toinen laitos, johon on nyt julkaistu myös Tarinoiden kirja -niminen seikkailuantologia. Hienoa nähdä että suomeksi julkaistaan näin laadukasta roolipelitavaraa, joka kutsuu tällaista pelisysteemin huonommin tuntevaakin pelaamaan, onhan Praedorin ja D&D:n sielunmaisemassa myös paljon samaa.
En ole tosiaan koskaan pelannut Praedoria, mutta jo tämän antologian perusteella on selvää, että pelin todellinen vahvuus on tunnelma. Hieno kuvitus, omalaatuinen maailma ja parhaimmillaan miekan ja magian perimmäistä olemusta henkivät tekstit ja kuvaukset toimivat erinomaisesti yhteen. Lukija voi melkein haistaa ja maistaa Jaconian ja Borvarian, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys roolipelijulkaisujen kentällä, joten lähtökohdat ovat hyvällä mallilla.
Tarinoiden kirjan viidestätoista tarinasta melkein puolet on Ville Vuorelan kynästä, ja loputkin taitavat olla hänen toimittamiaan. Se ei kuitenkaan ole mitenkään huono asia, vaan pikemminkin yksi antologian suurimmista vahvuuksista. Vuorelan tyyli sopii aiheeseen täydellisesti ja proosa henkii genrensä parhaimpia puolia. Siksi onkin suuri harmi, etteivät kaikki ulkopuolisten tekemät seikkailut toimi mekaanisesti aivan niin hyvin, tai ainakin siltä vaikuttaa tällaisen silmin, joka ei ole seikkailuja varsinaisesti peluuttanut, eikä tunne pelisystemiä.
Minusta yksi OSR-liikehdinnän suurimpia etuja on se, että sen piirissä on synyt jonkinlainen perusymmärrys siitä, minkälaisia osia hyvässä ja toimivassa seikkailussa tulisi olla. Tästä näkökulmasta katsottuna Tarinoiden kirjan seikkailuissa on enemmän tai vähemmän vakavia puutteita. Suurin osa antologian seikkailuista on varsin suoraviivaisen ratakiskoitettuja, harvat mukana olevista luolastoista sisältävät emergenssiä ylläpitäviä luuppeja, eikä mukana ole juurikaan muuta vuorovaikutteisuutta kuin NPC:n kanssa käytäviä keskusteluita ja taisteluita.
Joissakin Tarinoiden kirjan seikkailuissa on jopa hyvälle pelinjohtamistavalle vahingollisia elementtejä, vaikkapa seikkailijoiden toimintamahdollisuudet riistäviä velhoja tai pelinjohtajan ja pelipöydän tunnelman mukaan skaalautuvia hirviöitä. Toki nämä ovat johonkin asti myös mielipidekysymyksiä, mutta minun silmissäni nämä seikat eivät suoranaisesti houkuttele peluuttamaan. Silti mukana on tunnelman lisäksi muutakin hyvää. En tunne Praedorin seikkailukorttisysteemiä kovinkaan hyvin, mutta tuntuu että sen avulla seikkailuihin saa lisättyä emergenssiä, joka nostaakin Vuorelan omat seikkailut ja varsinkin pitkän Kultainen kallo -seikkailun antologian parhaimmistoon.