Kokemukseni Resident Evil -pelisarjasta on rajallinen, mutta sarja on aina kiinnostanut minua. Resident Evilin yhdistelmä zombiekauhua, kovaa teknologia- ja laboratorioscifiä, sekä synkeitä goottilaisia trooppeja, on paperilla kuin minulle tehty. Yhdistelmä on myös lähellä sitä sävyä, jota olen yrittänyt tavoittaa joissain roolipelikampanjoissani. Siksi tartuin innolla Resident Evilin ykkösosan vuoden 2002 HD-remake-versioon, mutta pahaksi onnekseni se jätti minut kylmäksi.
Vuoden 2002 remakea on kehuttu kauneimmaksi peliksi koskaan, ja onhan se näyttävä. Itseäni sen fotorealistiset ja oudon kiiltävät taustat eivät kuitenkaan hirveästi säväytä. Osaan toki arvostaa ulkoasua, ainakin puhtaan teoreettisella tasolla, mutta samalla se tuntuu oudon etäiseltä. Jokin näissä hienoissa taustoissa tuntuu liian kliiniseltä ja etäännytetyltä, eivätkä ne imaise minua mukaan tapahtumien keskiöön. Pelkkä grafiikka ei siis voita minua puolelleen, mutta ei toisaalta myöskään aja minua täysin pois, mutta harvemmin grafiikka minulle mikään ykkösjuttu peleissä muutenkaan on.
Minua ei myöskään haittaa Resident Evilin hahmojen kömpelö dialogi, tai täysin epäloogiset ja järjettömät juonenkäänteet. Sen sijaan pelattavuus ja sen vaikeus kyllä haittaavat! Jostakin syystä Resident Evilien “gameplay loop” ei vaan itselleni toimi, päinvastoin. En voi sietää pelin keinotekoisesti lisättyä vaikeustasoa, tallentamisen rajaamista, naurettavan pientä inventorya, ääliömäisiä puzzleja, tähtäämisen vaikeutta, enkä oikein mitään muutakaan pelin kontrolleihin liittyvää. Lopputuloksena on peli, jota ei ole kiva pelata, vaikka kuinka kiinnostuisi pelin maailmasta ja tarinasta. Ikävä kyllä.
Päädyin lopulta katsomaan Resident Evilin HD-remaken Let’s playna, vaikka olisin kovasti halunnut nauttia sen pelaamalla. Let’s playn katsominen oli ihan ok. Vaikken lopulta löytänyt ketään itseäni varsinaisesti puhuttelevaa striimaajaa, ainakin peli eteni ja tarinan säikeistä sai jonkinlaisen otteen. Kiinnostavinta taisi lopulta olla pelin tapahtumapaikat ja niiden väliset, surrealistisella logiikalla toimivat suhteet. Tarinan edetessä tuntui aivan loogiselta että vanhan hylätyn kartanon takapihalla on valtava salaisissa lääketieteellisissä kokeissa käytetty laboratorio, jossa tehdään tappajazombiehaita. Myös pelin kerrontatapa päiväkirjoineen ja muistiinpanoineen tuntuu ihan luontevalta tavalla kertoa hirviöiden alkuperästä.
Kaikki tämä tuntuu oudon surrealistisella tavalla loogiselta, sillä pelin käsikirjoitus lainaa paljon roolipeleistä ja niiden kerrontatavoista. Tekemisen ja taustatarinan suhde etenee roolipeleille ominaisessa rekisterissä, jossa musta on mustaa ja valkoinen valkoista, ja oudot tapahtumat ovat sisäisen logiikkansa silmissä järkeenkäypiä. Siksi Resident Evilistä voi myös aika surutta lainailla tilanteita ja paikkoja omiin roolipelikampanjoihin, onhan niissä samanlaista räjähdysherkkää ja pelaajan saapumista odottavaa logiikkaa kuin hyvissä roolipeliseikkailuissakin. Näin olenkin tehnyt, kun valmistelen hissukseen omaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa Braunstein-kampanjaani, josta kirjoitan toivottavasti lisää kesään mennessä…