Jeff Rients jakoi aikaa sitten pelit joko pöljiin (stupid), retroihin tai tosikkomaisiin (pretentious) täällä. Tosikkomaisiin peleihin voi laskea vaikkapa Vampiren tai Forge-pelit, retroihin puolestaan luolastonkoluamiset ja hahmoluokka-mekaniikan yms. Pöljät pelit ovat Rientsin määritelmän mukaan puolestaan seuraavanlaisia:
Stupid games do not take themselves seriously. PCs can die horrible deaths and other grim stuff, but that horrible death might involve being eaten by a horde of zombie chickens. Big dice charts, such as wandering monsters or random mutations, are often associated with this style of game. Most comedy games fall into this category, as do all the good versions of Gamma World. The new editions of Paranoia and WFRP look pretty Stupid to me as well.
Nuorempana pidin pöljien pelien pelaamista pahimpana RPG-mokana, todellisena faux pasina. Roolipelien täytyi olla vakavasti otettavia, eppisiä ja uskottavia tarinoita yhtenäisistä sekundaarimaailmoista ja kirjallisista teemoista. Nykyisin alan yhä enemmän kallistumaan päinvastaiseen suuntaan. Roolipelit ovat parhaimmillaan kun kaikki huutavat toistensa päälle ja vitsejä lentää oikealta ja vasemmalta. Hienoimmillaan pöljä pelitilanne on kun pelaajat pelkäävät henkensä puolesta (itkevät ja nauravat) kun kimppuun käy ruostehirviöitä, gelatiinikuutioita, buletteja tai muita pöljyyksiä.
Raja pöljän ja oudon (weird) välillä on tietysti hiuksenhieno. Outoon tunnelmaan olen pyrkinyt monesti ihan tietoisestikin, mutta tahallisen pöljä huumoripeli on edelleen minulle aika tutkimatonta aluetta. Toisaalta pöljyys taitaa olla parhaimmillaan kun se keskeyttää muuten ainakin puolittain vakavan kampanjan. Planet Algol -blogi on tehnyt pöljästä ja kitschistä todellista taidetta. Kannattaa tutustua Algolin hienoon sekoitukseen 50-luvun b-elokuvia, hulluja taulukoita, hyönteiskansoja, Star Trekin muukalaisrotuja, sword & sauceria, Cthulhua ja hykerryttävän outoa.
1 comment