Olen pitkään ollut aika varautunut roolipelaamisen eläytyvää koulukuntaa kohtaan. Jotenkin rooleihin eläytymisestä on tullut väkisinkin mieleen haltijakorvat päässä larppaavat tyypit, joihin on välillä kovin hankala samastua. Samankaltaisella varauksella olen suhtautunut niihin, jotka puhuvat roolin mukaisesti erilaisilla äänillä. Nyt kun tulee pelailtua säännöllisemmin, huomaan kuitenkin itsekin puhuvani erikoisilla äänillä ja eläytyväni hahmoihin, ilman että se tuntuu mitenkään erikoiselta.
Veikkaisin että muutos liittyy viime aikojen aika intensiiviseen pelinjohtamiseen ja erityisesti erilaisten hirviöiden äänten matkiminen. Kun on löllynyt kuin gelatiinikuutio tai sihissyt kuin liskomies, tuntuu myös ihmishahmoja pelatessa yhä luontevammalta käyttää hassuja ääniä. Ja kun puhutaan hirviöiden äänien matkimisesta, ei voida tietenkään unohtaa klassista D&D Monster Man -videota, jossa Comedy Experimentin Brad Knight örisee aika uskottavasti:
Hirviöäänien jälkeen olen pikkuhiljaa vallannut alaa myös erilaisten npc-äänien saralta. Itse asiassa npc:n rooliin asettuminen on monesti älyttömän hauskaa, eikä (useimmiten) tunnu lainkaan kiusalliselta. Nyt kun asiaa pohdiskeleen, niin itse asiassa ongelmani hahmoihin eläytymisen kanssa tuntuisi liittyvän siihen, kuinka tärkeilevästi joku suhtautuu hahmonsa näyttelemiseen. Roolipelaaminen ei ole vakavaa teatteria, vaan hauskanpitoa kavereiden kanssa. Roolin omaksuminen, ainakin siinä mielessä että se korvaa roolipelaamisen hauskanpidon ja pelimäisyyden, tuntuu edelleen oudolta, mutta jos kaikilla on hauskaa, niin miksei voisi myös puhua erilaisilla hassuilla äänillä?
Tavallaan tässä on kyse samasta vanhasta asiasta, eli onko roolipelaaminen enemmän peliä vai roolia. Asetun edelleen aika tukevasti tuonne peli-leiriin, joskin mielelläni kokeilen myös välillä erilaisia rooleja. Yksi asia on kuitenkin selvä: roolipelaamisessa tarvitaan hassuja ääniä!