En ollut ennen Ruotsiin muuttoa kuullut ruotsalaisesta Eon-roolipelistä, mutta se tuntuu olevan aika keskeisellä paikalla paikallisessa roolipelikulttuurissa, sillä siihen on ilmeisesti ilmestynyt sivumääräisesti eniten materiaalia. Vahvasti simulaatiopainotteisten pelien leiriin kuuluvaa Eonia on julkaistu vuodesta 1996 lähtien. Kolme ensimmäistä laitosta tulivat ulos aikaisemmin kyberpunkpeli NeoTechin (1993) julkaisseen Neogamesin kustantamina. Neogamesin kustantamien kolmen ensimmäisen laitoksen jälkeen on ilmestynyt vielä neljäs laitos vuonna 2014, tällä kertaa Helmgastin kustantamana.
Eon käyttää Shadowrunin tapaan miltei ainostaan kuusisivuisia noppia, joskin muutamissa kohdin käytetään myös n10 tai n100-heittoja. Kuusisivuisten nopppien osalta kutoset ovat aina “räjähtäviä”, eli jokaista heitettyä kutosta kohden heitetään aina uusi kuusisivuinen noppa. Monessa kohdin heitetään räjähtävä 3n6, jolla yritetään saada hahmojen ominaisuuksien tai taitojen alle jäävä tulos. Kun ominaisuudet ovat tavallisesti viiden ja kahdenkymmenen välillä, on hyvällä ominaisuudella helppoa päästä kohdeluvun alle. Vaikeammissa tilanteissa heitetään kuitenkin enemmän noppia, kuten 5n6 tai enemmän, joten tietyt asiat voivat olla todella vaikeita myös kyvykkäille hahmoille.
Eonin kaikilla hahmoilla on yhdeksän perusominaisuutta, eli voima (styrka), kestävyys (tålighet), ketteryys (rörlighet), persoonallisuus (personlighet), psyyke (psyke), tahto (vilja), koulutus (bildning), näkö (syn) ja kuulo (hörsel). Kaikki ominaisuudet generoidaan sattumanvaraisesti 3n6-heitoilla, sääntöjen mukaan OSR-hengessä, eli 3n6 järjestyksessä. Perusominaisuuksien lisäksi hahmoilla on Pendragon-henkiset henkilökohtaiset luonteenpiirteet, eli usko (tro), väkivaltaisuus (aggression), anteliaisuus (generositet), amor (amor), uskollisuus (lojalitet), kunnia (heder), maine (rykte) ja tuuri (tur).
Eonin taistelusysteemi on hyvin yksityiskohtainen, johon sen mainekin pitkälti perustuu. Useimmiten taistelu perustuu 3n6:n heittämiseen yllä kuvattuun tapaan. Tilanteesta, valituista taistelumanöövereistä ja hahmojen kyvyistä riippuen heittoon voi tulla plussaa tai miinusta, tai sitten enemmän tai vähemmän noppia. Osuman sattuessa heitetään vahinkonoppia aseesta ja voimasta määräytyvä määrä, jonka jälkeen varsinainen vaurio selviää taulukosta. Kaikki nopat ovat taistelussakin räjähtäviä, joten vauriota voi pienelläkin aseella periaatteessa tulla valtava määrä.
Eonin maailma Mundana on systeemin tapaan hyvin yksityiskohtainen, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin muutamaa peruskirjaa selaamalla aika geneeriseltä. Pelattavia rotuja ovat ihmiset, haltijat, kääpiöt, tirakit (eräänlaiset sivistyneet örkit) ja misslorit (hobittien tai maahisten kaltainen pikkukansa). Yksityiskohtaisuus näkyy siinä pieteesissä, millä erilaisia kulttuureita on kuvattu, mutta ei uudenlaista sisältöä tarjoavan materiaalin paljoudessa. En lukijana oikein innostu tutustumaan Mundanan eri kulttuurien yksityiskohtiin, sillä kaipaisin pelinjohtajana pikemminkin sellaisia työkaluja, joilla yksityiskohtaisen maailman saisi herätettyä henkiin pelipöydässä.
Lainasin kirjastosta pelin vuonna 2000 ilmestyneen laitoksen pelaajan ja pelinjohtajan kirjat, ja niihin pari lisäosaa, nimittäin maailmakirja Encyklopedia Mundanan (2003) ja taistelukirja Vapenmästaren (2003). Ensiksi mainittu sisältää entistäkin yksityiskohtaisempia kuvauksia eri maista, mutta ei juuri lainkaan karttoja. Eri kansoille on määritelty mm. suositut ruokalajit ja oma puheenparsi, sekä tietysti historiaa, statistiikkaa, keskeisiä EPH:ta ja muutamia juoni- tai tarinakoukkuja. Vaikka kuvaukset ovat pitkiä, ei varsinaista pelattavaa sisältöä kuitenkaan ole paljoakaan, vaan teksti tuntuu pahimmillaan World of Darkness -julkaisujen kaltaiselta jaarittelulta. Toiseksi mainittu sisältää puolestaan kymmeniä erilaisia miekkoja, keihäitä ja muuta. “Valinnanvaraa” siis on!
Yksityiskohtia on kaikissa näkemissäni julkaisuissa valtavasti, josta minulle tulee mieleen että Eon ja Mundana ovat ensisijaisesti maailmanluontiprojekti. Tavoitteena ei ole ollut luoda pelaamisen näkökulmasta parhainta sisältöä, vaan määrittää kuvitteellinen maailma ja sen kulttuurit mahdollisimman tarkasti. Nämä ovat loppuviimeksi kaksi täysin toisistaan poikkeavaa tavoitetta, eikä Eon tunnu esim. Hârnin tavoin osuvan sopivaan keskitiehen, jossa materiaali toimii kumpaankin tavoitteeseen. Se johtaa pelinäkökulmasta katsottuen kummallisuuksiin, kuten että Mundanan haltijakieli Felyalle on luotu oma sanastonsa ja kielioppinsa, tai että Eonille löytyy 22 sivun mittainen hakemisto erilaisille säännöille tai ominaisuuksille.
Pelin kartat ja taide ovat parhaimmillaan erinomaisia, mutta ainakin minun lukemissani kirjoissa karttoja oli liian vähän, eikä hyvää taidettakaan ollut liiaksi asti. Taide on toisin sanoen aika epätasapainoista, mutta linna-, kaupunki- ja ritarikuvauksissa parhaimmillaan todella tunnelmallista “grimdarkia”. Kakkoslaitoksen taitto on taiteeseen verrattuna aika tylsä, peräti puuromainen, eikä A4-koko ainakaan paranna luettavuutta. Ulkoasu on kuitenkin, etenkin värikkäiden karttojen ansiosta, kirjallista sisältöä kiinnostavampaa.
Kiteytettynä voisi todeta, että Eon on maailmanluontiprojektina todella kunnianhimoinen ja suhteellisen kiinnostava, mutta pelinä minun makuuni aivan liian monimutkainen. Kun monimutkaisuus vielä näkyy omasta näkökulmasta “väärissä asioissa”, eli vaihtoehtojen runsautena eikä muutaman vaihtoehdon varaan rakentuvana edistyneempänä sisältönä, en oikein voi antaa loppuarvosanaksi yli 3/5. Vaikka maailma ja systeemi ovat sinänsä ihan kiinnostavia, jäävät Eon ja Mundana minulle kovin etäisiksi. Ne eivät ainakaan pelaamatta tarjoa mitään sellaista, josta olen roolipelien suhteen nykyisin kiinnostunut.
Eonin syntyhistoriasta löytyy perusteellinen artikkeli neogames.nu-sivulta.