Ranskalaisen Shiro Gamesin Wartales on vienyt viime aikoina mukanaan. Kyseessä on palkkasotureiden hallinnoimiseen erikoistuva taktinen taistelupeli, joka muistuttaa varsin paljon Battle Brothersia, josta olen tainnut mainita täällä blogissakin pari kertaa. Battle Brothersin pitkälti proseduraalisesti syntyvään maailmaan verrattuna Wartales on kuitenkin selkeästi tarinallisempi peli, jonka taistelu pohjaa enemmän tietokonepelilogiikkaan kuin pöytäpelien pitkään historiaan ja keskiaikaisen sodankäynnin simulointiin.
Ero näkyy vaikkapa siinä, miten Wartalesissa aseiden ja haarniskoiden hankkiminen ei juurikaan tapahdu kaupassa, vaan ne pitää tehdä itse tai ottaa käyttöön kaatuneilta vihollisilta. Varusteet ovat myös japanilaisten roolipelien tyyliin huomattavasti eeppisempiä ja vaikuttavat koko hahmon kehitykseen, kun taas Battle Brothersissa ne seuraavat jonkinlaista oikean maailman logiikkaa pienine kehitysaskelineen ja bonuksineen. Wartalesissa on myös monenlaisia hahmojen kehittymiseen liittyviä alasysteemeitä ja minipelejä, jotka Battle Brothersista puuttuvat miltei kokonaan.
Battle Brothersilla ja Wartalesilla on kuitenkin myös yhtäläisyyksiä. Ne ovat ainakin omaan tutkaani osuneista palkkasoturisimulaattoreista selkeästi kehittyneimmät, eikä liene ihme että kumpikin on sävyltään ja myös mekaniikoilta hyvinkin rosoista grimdark-fantasiaa. Vaikka taktisten taistelupelien ideana on monesti pitää koko porukka hengissä (eli ladata peli jos tapahtuu jokin odottamaton moka), kannustaa Wartales minusta hienosti myös hyväksymään epäonnistuneita taisteluita, perääntymisiä ja suosikkihahmojen kuolemia. Pelin ehkä hienoin yksityiskohta onkin kuolleiden tovereiden hautajaisten järjestäminen ja se, kuinka muut hahmot pysähtyvät muistelemaan kaatunutta.
Talouden ja palkkasotureiden mielialojen hallinnoimisen lisäksi vaikuttavinta Wartalesissa lienee maailman tutkiminen ja löytämisen ilo. Taistelusysteemi on juuri sopivan abstrakti, ettei se tule muun pelaamisen tielle, ja mukaan keitokseen heitetyt moninaiset minipelit ovat juuri riittävän lyhyitä, ettei niihinkään pala hermo. Lopputulos on yllättävän moniulotteinen ja tunnelmallinen pelikokemus, johon saa helposti uppoamaan yli sata tuntia. Toisaalta, vaikka tutkiminen ja tunnelma ovat Wartalesissa enemmän kuin kohdallaan, riippuu tällaisten pelien hyvyys lopulta taistelun balanssista. Siinä missä tasapaino on Battle Brothersissa täysin kohdillaan, alkaa parinkymmenen pelitunnin jälkeen tuntua, että Wartalesin systeemin saa rikki.
Olen myös pohtinut sitä, miksi Wartalesin avoin hiekkalaatikkomaailma koukuttaa, vaikka minulla on ollut vaikeuksia innostua Baldur’s Gate 3:n vähän toisenlaisesta tekemisen vapaudesta. Tärkein syy taitaa piillä siinä, että Wartales on omalle mielenlaadulleni sopivaa nopeaa tutkimista ja siinä välissä nopeiden taistelupulmien ratkaisemista, kun taas Baldur’s Gate 3:n taistelu ja hahmojen väliset interaktiot ovat liian hidasta ja jähmeää nysväämistä. Toinen syy on se, että samastun itse asiassa herkemmin Wartalesin satunnaisgeneroituihin tyypeihin (!) ja näiden vuoropuheluun, kuin Baldur’s Gate 3:n valmiiksi käsikirjoitettuihin hahmoihin.
Wartales toisin sanoen seuraa pikemminkin OSR:sta tuttuja pelisuunnitteluohjenuoria kuin nykyistä valtavirtaroolipelaamista, vaikka sekoittaakin soppaansa japanilaisista roolipeleistä ja uudesta D&D:stä tuttuja supersankarimaisia pelimekaniikkoja. Tällainen tekemisen nopeuteen ja sujuvuuteen panostava lähestymistapa puhuttaa, kun taas Baldur’s Gate 3:n tyylinen hahmojen välistä kanssakäymistä ja uuden D&D:n taistelullista monimutkaisuutta painottava suunnitteluratkaisu on omaan makuuni liikaa.