Ian Livingstonen Varkaiden kaupunki on Otavan julkaisemista Taistelupeleistä se, josta minulla on kaikkein vahvimmat muistot. Pelasin sitä junnuna (varmaan alle 10 vuotiaana) kirjastosta lainatulla kopiolla ja jännitin hikikarpalot otsalla kuinka sankarilleni käy. Vaikka saman sarjan avaruusaiheinen Avaruuden vangit koki käsissäni reilusti enemmän pelikertoja ja Joe Deverin ruotsiksi käännetty Lone Wolf -kirja Kaltes grottor niitä vieläkin enemmän, on Varkaiden kaupunki jostakin syystä syöpynyt mieleen erityisen vahvasti. Ehkäpä syynä on kirjan erityisen synkkä ja käsinkosketeltava tunnelma?
Sain alkuviikosta lahjaksi kirpparilta löytyneen Varkaiden kaupungin, ja pakkohan sitä oli testata. Lahjassa oli mukana myös erittäin huolellisesti piirretty ja muovitettu kaupungin kartta, joka näkyy alla olevassa kuvassa. Lähdin kuitenkin liikkeelle ilman valmista karttaa ja tunnin aikana ehdin pelaamaan kaksi kertaa, joista ensimmäinen päättyi heti ensimmäiseen kohtaamiseen hullun kerjäläisen kanssa ja toinen epäonniseen heittoon pillereitä kaupitelleen herrasmiehen puodissa. Kuten muistelinkin, on seikkaileminen Varkaiden kaupungissa hengenvaarallista, mutta sehän toisaalta tuntuisi kuuluvan asiaan näissä “pelikirjoissa”. Mikä tahansa kohtaaminen saattaa johtaa kuolemaan, sillä kaupungissa liikkuvat NPC:t ovat todella arvaamattomia.
Yksi syy miksi Varkaiden kaupunki on syöpynyt mieleeni niin elävästi, on varmasti se, että kaupungista on helppo piirtää karttaa. Jostakin syystä en koskaan piirtänyt Avaruuden vankien tähtikarttoja tai Deverin seikkailun luolastoja, mutta Varkaiden kaupungin kohdalla kartan piirtäminen oli luontainen valinta. Karttaan piirtyivät nytkin yllättävän nopeasti kuva Varkaiden kaupungista ja sen eri kaduista. Kartoittamisen kautta muistan myös joitakin yksityiskohtia: torilla kuulaa heitellyt mies, merirosvojen laiva, kääpiöjengi. Kartan piirtämisen kiehtovuus on mielestäni oleellinen osa myös roolipelaamista, joten saatan kirjoittaa aiheesta jossakin vaiheessa vähän enemmänkin…
Vaikka Varkaiden kaupunkikin vaikuttaisi näin vähän vanhemmin silmin luettuna olevan aika suoraviivainen ja yksiulotteinen seikkailupolku, on siinä silti jotakin kiehtovaa. Sen kaltaiset pelikirjat muodostavat yhden pelien historian “kuolleen kehityspolun”, jota voisi hyvin tutkia enemmänkin ja jota voisi soveltaa myös tietokonepelien kehittämisessä. Olenkin ottanut ihan tavaksi ostaa kaikki vastaan tulevat kirppareilta ja divareista, mutta aika pieni kokoelmani kuitenkin edelleen on. Yhtenä kuriositeettinä voitaneen mainita David Thomaksen ja Ian Irvinen Sex & Shopping, jossa pelataan nuorta Lontooseen muuttanutta nousukastyttöä. Tämän yllättävän hyvin kirjoitetun ironisen pläjäyksen olen joskus löytänyt muistaakseni Tammisaaresta…