Mitä jos kampanjassasi ei olisi lainkaan pelaajahahmoja heikompia vastuksia? Mitä jos se olisi alusta asti täynnä toinen toistaan vaarallisempia hirviöitä, aina jättiläisistä lohikäärmeisiin? Mitä jos vihollisten voittaminen vaatisi pelaajilta tarkkaa (kenties monta pelikertaa käsittävää) suunnittelua ja harkintaa? Mitä jos vetämissäsi peleissä ei olisi kyse pienempien, kuten koboldien ja örkkien, kiusaamisesta, vaan heikkojen (pelaajahahmojen) epätoivoisesta taistelusta isompiaan vastaan?

Sankarin taistelu itseään isompia vastuksia vastaan on toistuva trooppi saduissa. Tässä Henry Justice Fordin taidetta teoksesta The History of Jack the Giant-Killer vuodelta 1889. Kuva: Pinterest / Mulberry Sang

Jos kampanja alkaa ykköstason hahmojen kamppailusta ogreja tai peikkoja vastaan ja jatkuu siitä jättiläisten ja lohikäärmeiden kohtaamiseen, muuttaa se väistämättä myös pelaamisen dynamiikkaa. Jos pelaajat taistelevat tiiminä paljon itseään suurempia otuksia vastaan tarvitaan kaikkien osaamista ja hahmojen kykyjen optimointia. Tavallaan tällainen pelaaminen vastaa World of Warcraftin ja muiden MMORPG:n boss-fighteja tai vaikkapa God of War -tyyppisten konsolipelien estetiikkaa, mutta D&D tuo asetelmaan kyllä aivan omanlaisensa satumaisen tunnelman.

Sankaritarinathan syntyvät ylivoimaista vihollista vastaan taistelemisesta, joten voisin kuvitella että tunnelma olisi pelipöydässä aika korkealla, kun ykköstason hahmot valmistautuvat ottamaan yhteen peikon kanssa. Itsellä tulee mieleen että oikea tapa edetä olisi luoda jokaiselle viholliselle jonkinlainen “hyökkäyssuunnitelma”, jota seuraten se etenisi pelaajahahmojen asuttamaan laaksoon. Pelaajilla olisi siten käytössään koko laakson infrastruktuuri ja tiedossa sen maantieteellisesti toimivat puolustusasemat ja muu.

Jättiläinen ei vaivaa teitä enää! Henry Justice Fordin taidetta teoksesta The brown fairy book vuodelta 1904.

Aihetta on muuten käsitelty myös loistavassa Monsters and Manuals -blogissa, jonka jutun innnoittamana tämäkin kirjoitus syntyi…