Kuvitteellisten olentojen mahdottomuudesta

The New Yorkerissa on ajatuksia herättävä artikkeli kuvitteellisista olennoista, kuten mantikoreista, basiliskeista, aaveista ja lohikäärmeistä. Artikkeli herättelee ajattelemaan kuvitteelliseen liittämiämme uskomuksia hauskasti ja oivaltavasti. Ovatko jotkut kuvitteelliset olennot uskottavampia kuin toiset ja miksi? Miten kuvitteellisen uskottavuus syntyy, ja onko siinä mitään tavoiteltavaa? Eikä liene yllätys, että tämäkin pohdintaa koskee ihan yhtä lailla “höpsöjä haltijapelejä”!

Kuvitteellisiin olentoihin on tietysti suhtauduttu eri tavoin eri aikana. Antiikissa oli vaikea tietää kuvitteellisen ja toden eroa, ja renessanssin chimera-olentojen keksimiseen käytetty vimma on hauska esimerkki tieteen ja uskomuksen rajankäynnistä. Modernilla ajalla on vahvistunut tietynlainen realistinen suhtautuminen kuvitteellisiin olentoihin, ikään kuin kuvitteelliseen liitetty “toden tuntu”. Walt Disneykin on käsitellyt aihetta tokaisemalla että “we cannot do the fantastic things, based on the real, unless we first know the real” ja että keksityt ja kuvitteelliset tarinat tarvitsevat “a foundation of fact”. Tämä ajatuksen voinee johtaa jo modernin ajan alkuun ja Samuel Taylor Coleridgen ajatukseen siitä, että kuvitteellisissakin olennoissa pitää olla “a semblance of truth”.

Jo vakiintuneen käsityksen mukaan kuvitteellisen täytyy olla realistista, vaikka se jo ajatuksenakin on ristiriitainen ja absurdi. Näin kuvitteelliset olennot useimmiten perustuvat johonkin jo olemassaolevaan, jota ne varioivat. Esimerkiksi leijonasta ja kotkasta tulee aarnikotka tai ihmisestä ja hevosesta kentauri. Örkit syövät ja synnyttävät lapsia aivan kuin ihmisetkin ja luolastoissa on oma ekologiansa. Kuvitteelliset olennot tuntuvat uskottavilta, sillä niitä voi, aivan kuin todellisia eläimiä, jaotella taksonomisesti niiden elinympäristön ja muiden ominaisuuksien mukaan. Ne ovat aivan kuin todellisia, vaikka ovatkin kuvitteellisia.

Lopulta koko keskustelu kuvitteellisen uskottavuudesta on absurdi, mutta silti siihen lähtee helposti mukaan. Se, että yritämme luokitella tai arvostella eri tasoista kuvitteeellisuutta kertonee enemmän ajattelun tukena olevien työkalujemme virheistä ja puutoksista, kuin varsinaisesti kuvitteellisesta ja sen laadusta. Ehkä roolipeleissäkin olisi hyvä antaa mielikuvitukselle enemmän sijaa, ja lakata miettimästä kuvitteellisten asioiden mahdollisuutta tai mahdottomuutta.


Leave a Reply