Totesin talvella etten jaksa vielä lähteä mukaan Baldur’s Gate 3 -hypeen, vaan odottelen kesään ja pelailen sillä aikaa mieluummin otoksen vanhempia D&D-tietokonepeliklassikoita. Ensimmäiseksi peliksi valikoitui SSI:n Pool of Radiance (1988), jota tuli aikoinaan pelattua jonkin verran Commodore 64:llä. Se jäi kuitenkin aikoinaan aika tylysti kesken, varmaankin kun nuoren miehen tiedot, taidot ja kärsivällisyys eivät riittäneet niinkin monimutkaiseen pelaamiseen.
Pelasin nyt Pool of Radiancea Forgotten Realms: The Archives – Collection Twon kautta, mutta asensin siihen aika nopeasti Gold Box Companionin sen pelaamista helpottavien ominaisuuksien vuoksi. Gold Box Companion ei sinänsä muuta pelaamista, mutta tarjoaa automaattisen kartoituksen, sekä vähän joustavuutta ja UX-palautetta mm. levelöimisen ja tallentamisen avuksi, kun nämä tiedot ja ominaisuudet on muuten piilotettu vähän turhankin syvälle pelin valikoihin.
Näillä apuvälineillä peli sujui jo ihan kivasti ja välillä jopa jouhevasti, eikä pelituntuma ollut roguelikeihin tottuneesta pelaajasta yhtään monimutkaista tai turhauttavaa. Peliaikaa taisi kertyä noin 50 tuntia, jona aikana ehdin koluamaan läpi käsittääkseni koko pelin ja kaikki salaisuudet, toki muutama asia tuli myös tarkistettua läpipeluuohjeista. Ainoa suurempi miinus pelissä on se, ettei rahalla ja aarteilla tee yhtään mitään sen jälkeen kun niistä on saanut kokemuspisteitä.
Pelin pituus ja vaikeustaso ovat ihan sopivalla tasolla, ja monessa kohtaa piti ihan tosissaan miettiä, että miten taisteluista pääsee eteenpäin. Joissakin kohdin ratkaisu oli taikaesineiden ja buffi-taikojen tarkempi käyttäminen, toisissa puolestaan samaan taisteluun palaaminen muutaman tason jälkeen uudestaan. Varsinkin pelin alussa ykköstasolla oli melkein liiankin helppo tunkea nenänsä liian vaarallisiin taisteluihin, vaikkapa slummeja hallitsevan Ohlon päämajaan tai slummeissa majailevan peikkolauman (!) pesään.
Hienoa oli kuinka pelissä oli melkein kaiken aikaa useampia vaihtoehtoja edetä ja tutkia. Loppua kohden peli helpottui, paitsi parempien varusteiden, tulipallojen ja kertyneiden kestopisteiden vuoksi, mutta myös kun vihollisen taktiikat tulivat yhä tutummiksi. Toki joissakin kohdin piti vielä tallentaa ja ladata, mutta aika läpihuutona peli meni lopulta läpi. Lopputaistelussa Tyranthraxusta vastaan taisi sekin onnistua ensimmäisellä yrittämällä.
Pääsin siis hakkaamaan ja ryöstämään useampiakin humanoidirotuja, mutta oikeastaan hienointa oli, kuinka niinkin simppeliin käyttöliittymään oli saatu mahtumaan myös ihan oikeita ja yllättäviä juonenkäänteitä, mielenkiintoisia valintoja ja roolipelaamista. Eniten jäi varmaankin mieleen koboldien feikkiantautuminen ja uhraaminen wyvern-jumalalleen, kaupungin neuvoston petos, soluttautuminen pahuuden temppeliin ja varkaiden salakäytävät kaupungin alla. Jokainen näistä yllätti niin, että suu loksahti auki. Miten näin vanhassa ja alkeellisessa pelissä voi olla näin edistyneitä ominaisuuksia ja käänteitä?
Pool of Radiance on siis edelleen ajankohtainen peli, joka ei kalpene yhtään Baldur’s Gate 3:n rinnalla (!), vaikka ikää on jo reilusti yli 30 vuotta. Käyttöliittymään (ja graafikoihin) tottuminen vei hetken, mutta yllättävän helposti sen pariin tuli solahdettua. Mietin hetken muidenkin SSI:n D&D-pelien pelaamista ja testailin hetken fanien tekemiä klassisten D&D-seikkailujen modeja, mutta totesin että järjestään sarjan parhaksi arvosteltu Pool of Radiance saa nyt toistaiseksi riittää tämän genren peleistä. Seuraavaksi sitten Eye of the Beholder kolmatta kertaa läpi? Vai jaksaisinko vihdoin pelata ensimmäisen Baldur’s Gaten ihan loppuun asti? Tai sarjan toisen osan alkua pidemmälle?