Pelisuunnittelussa ja pelien analysoinnissa voidaan käyttää erilaisia teoreettisia malleja, jotka auttavat ymmärtämään, mitä ihmiset peleiltä haluavat ja toivovat. Parhaimmillaan tällaiset mallit auttavat meitä ymmärtämään pelien syvempää olemusta ja mahdollistavat uusia ajatusrakenteita. Yksi tällainen teoreettinen malli on “MDA Framework“, jossa ymmärretään pelien viehätys kahdeksan eri esteettisen arvon tai kategorian kautta:
- Sensation (Game as sense-pleasure): Player enjoys memorable audio-visual effects.
- Fantasy (Game as make-believe): Imaginary world.
- Narrative (Game as drama): A story that drives the player to keep coming back
- Challenge (Game as obstacle course): Urge to master something. Boosts a game’s replayability.
- Fellowship (Game as social framework): A community where the player is an active part of it. Almost exclusive for multiplayer games.
- Discovery (Game as uncharted territory): Urge to explore game world.
- Expression (Game as self-discovery): Own creativity. For example, creating a playable character resembling player’s own appearance.
- Submission (Game as pastime): Connection to the game, as a whole, despite constraints.
Roolipelejä voi pelata hyvin monella eri tavalla, mutta itseäni tuntuisi viehättävän ennen kaikkea tutkimiseen ja oivaltamiseen keskittyvä pelaaminen, eli Discovery on minulle selkeästi oleellisin arvo. Pelinjohtajana minua puolestaan kiehtoo ennen kaikkea maailmojen ja erilaisten kuvitteellisten olentojen, paikkojen ja tilanteiden luominen, eli Expression ja Fantasy ovat myös oleellisia. Toisaalta tykkään myös luoda pelaajille kiinnostavia haasteita (puhumatta siitä kuinka seikkailujen luominen on itsessään haaste), joten myös Challenge on minulle tärkeä. Lisäksi pelien kautta on helppoa ja luontevaa pitää yhteyttä ihmisiin, joten myös Fellowship resonoi.
Sensation, Narrative, Submission sen sijaan eivät ole itselleni niin keskeisiä arvoja. Siinä missä ennen piirtelin mielelläni erilaisia taistelukarttoja, on itselleni nykyisin yhä vähemmän merkitystä sillä, miltä peli näyttää puhtaasti visuaalisessa mielessä, eli Sensation ei ole niin tärkeä. Toki arvostan kauniita karttoja siinä missä muutkin, mutta kauneutta oleellisemmaksi on muodostunut käytettävyys ja selkeys. Toisaalta en pyri pelejä suunnitellessa niinkään luomaan tarinoita kuin niitä mahdollistavia tilanteita, joten Narrative ei ole itseisarvo roolipeleille. Pöytäpelaaminen on itselleni myös ennen kaikkea aktiivinen harrastus, joten siihen ei niinkään liity Submissionin olettamaa toisten tekemisen seuraamista.