Ei-vancelainen taikuus

Kirjoittelin viime viikolla Dungeon Crawl Classicsista (DCC) ja sen päätöksestä luopua D&D:n perinteisestä taikasysteemistä. D&D:n taikurit ovat erikoista väkeä. Muisteltuaan taian he unohtavat sen heti loitsittuaan. Tätä systeemiä kutsutaan vancelaiseksi taikuudeksi, sillä sillä on paljon yhteistä Jack Vancen The Dying Earth -sarjassa kuvaaman taikuussysteemin kanssa. Itse asiasta vancelaisesta taikuudesta on muodostunut ikään kuin standardi aika moneenkin eri roolipeliin. Taikoja muistallaan aamulla ja kun ne on taiottu, katoavat ne. Näin Gygax itse kirjoitteli taikasysteemistään vuonna 1980 (AD&D’s Magic System:
How and why it works):

I opted instead for the oft-used system which assumes that magic comes from power locked within certain words and phrases which are uttered to release the force. This mnemonic power system was exceedingly well articulated by Jack Vance in his superb The Eyes of The Overworld and Dying Earth novels, as well as in various short stories. In memorizing the magical words, the brain of the would-be spell-caster is taxed by the charged force of these syllables.

Minulla ei ole mitään Vancea vastaan, päinvastoin. Nytkin luen herran Demon Princes -sarjaa ja nautin lukemastani. Vancelainen taikuuskin on sydäntäni lähellä, sillä se tekee muuten potentiaalisesti hankalasta taikuudesta sopivan simppeliä. D&D:n vancelainen taikuussyteemi on kuitenkin lopulta “vain” matemaattinen resurssienhallintasysteemi, jossa ei ole minkäänlaisia satunnaismuuttujia. Taikuri pystyy aina taikomaan ennalta määritetyn määrän taikoja päivässä, jolloin taikuudesta muodostuu enemmänkin kirjanpidollinen toimitus kuin mitään varsinaista maagista todellisuudenhallintaa. Gygaxin tavoitteena oli nimen omaan luoda tasapainoinen järjestelmä, jossa kaikkien hahmoluokkien voimat olisivat balansissa keskenään. Näin Gygax kirjoittaa vuoden 1976 artikkelissa “The D&D Magic System”:

If magic is unrestrained in the campaign, D&D quickly degenerates into a weird wizard show where players get bored quickly, or the referee is forced to change the
game into a new framework which will accommodate what he has created by way of player-characters. It is the opinion of this writer that the most desirable game is one in which the various character types are able to compete with each other as relative equals, for that will maintain freshness in the campaign (providing that advancement is slow and there is always some new goal to strive for).

Joskus sitä kuitenkin kaipaa jotakin muuta, sellaista taikuussysteemiä jossa kalpeat taikurit manaavat esiin demoneita henkensä kaupalla. Ehkäpä perimmäisenä kaipuun kohteena on tietyn taianomaisen riskin tuominen takaisin pelaamiseen. Ei-vancelaisessa taikuudessa kiinnostaa sword & sorcery -fiilis kaikkine harmaan sävyineen. Jos hyvätkin taikurit joutuvat taikomaan oman terveytensä uhalla ja jos on aina olemasa mahdollisuus siihen, että taikuus heidät lopulta korruptoi, on se jotenkin kiinnostavampaa kuin jos taikurit pysyvät uransa halki kivoina ja kiltteinä maageina.

Taikuus on vaarallista ja sääntöjen pitää heijastella sitä tosiasiaa. Siksi on hienoa, että DCC on ottanut askeleen kohti riskaabelimpaa taikuutta. Kun taikuri DCC:ssä oppii uuden taian, seuraa mukana aina jonkinlainen sivuvaikutus. Pahimmillaan sivuvaikutukset tekevät taikurin elämästä huomattavan hankalaa, esim. näin: “Every time the wizard casts the spell, someone he knows dies (judge’s choice)”. Myös itse taian efekti vaihtelee loitsimiskerrasta toiseen. Unitaian loitsija voi nukahtaa itse, sairastua unettomuuteen tai nukuttaa kaikki olennot 500 jalan säteellä. Jos taikominen menee oikein kunnolla pieleen, voi taikuri korruptoitua magian voimasta. Pahimmillaan (vai parhaimmillaan) korruptointi on tätä tasoa:

A duplicate of the character’s face grows on his back. It looks just like his normal face. The eyes, nose, and mouth can be operated independently.

Joka tapauksessa DCC:n lähetysmistapa on piristävän erilainen suhteessa perinteiseen D&D-magiaan. DCC ei tietenkään ole ainutlaatuinen. Samanlaisia elementtejä on jo Chaosiumin Stormbringer-roolipelissä. Old Guy Gaming -blogi tekee sword & sorcery -taikuuden aika lailla yksinkertaisemmin, mutta toisaalta ilman DCC:n herkullisia korruptoitumisia ja satunnaisia tuloksia.

Gorgonmilk-blogista voi muuten käydä lukemassa paljon lisää vancelaisesta taikuudesta. Sivulle on kerätty Vancen alkuperäisiä novelleja ja Gygaxin esseitä D&D:n taikuussysteemistä. Mielenkiintoista luettavaa…


Leave a Reply